Ruijassa ovat yleensä kaikki luonnonsuhteet ylen voimakkaat ja usein äärimmäisyyteen asti toistensa vastakohtia.
Sillä on erämaansa, äärettömät, yksitoikkoiset kuten alkuaikoina, jolloin siellä ei vielä ihmisiä asunut, mutta keskellä näitä erämaita on sillä myöskin äärettömät luonnonrikkautensa. Sillä on aurinkonsa ja kesäinen ihanuutensa, jonka päivä ei kestä kaksitoista tuntia, vaan lakkaamatta yöt päivät kolme kuukautta, jolloin usein saa käyttää naamaria suojana sääskiparvia vastaan.
Mutta tämän vastakohtana on sillä myöskin pimeä ja peloittava, yhdeksän kuukautta kestävä yönsä.
Kaikki on siellä jättiläismäistä, mutta siellä ei ole äärimäisten vastakohtien välillä noita vähäpätöisiä välimuotoja, joille rauhallinen elämä täällä etelässä on perustettu; nuo suhteet soveltuvat, toisin sanoen, paremmin mielikuvitukselle, seikkailuhalulle, uhkarohkeudelle, kuin kylmälle järjelle ja hiljaiselle, tasaiselle toiminnalle.
Ruijalainen saattaa sentähden tänne tultuaan alussa tuntea olevansa jonkinlainen Gulliver, joka on joutunut Lilliputtien maahan, eikä hän yleensä oikein sovi yhteen asukkaitten kanssa, ennenkuin hän on muodostanut vanhat totutut käsityksensä tämän köyhän, järkevän todellisuuden mittakaavan mukaan, toisin sanoen, ennenkuin hän on oppinut käyttämään järkeänsä mielikuvituksen asemesta.
Suksilla kuljeskeleva lappalainen poroineen, kainulainen, venäläinen — puhumattakaan tuosta alati kiertelevästä, maalla hitaasta mutta veneessä notkealiikkeisestä ruijalaisesta — kaikki he ovat epäilemättä paljoa mieltäkiinnittävämmät kuin yksitoikkoinen, kauraa viljelevä talonpoika, jonka mielikuvitus tuskin ulottuu oman pellon ulkopuolelle muuta kuin ihmettelemään, mitenkähän kaukaa hevonen sillä kertaa on takalistolta haettava.
Rajuilmasta tai aalloista puhuessa ajatellaan täällä pientä myrskyä tai aallokkoa, joka korkeintaan saattaa jossain määrin vahingoittaa satamaa, ja mieltä järkyttävänä tapahtumana pidetään jonkun kömpelön merimiehen hukkumista.
Minun mieleeni johtuu aivan toisenlainen kuva: tunturilta äkkiä vyöryvä hirmu-myrsky, joka tempaa talot mukanaan — senpätähden ne sielläpäin sidotaankin köysillä kiinni kallioon — Jäämerestä hyökkääviä aaltoja, jotka hyrskyihinsä hautaavat luodot ja saaret ja monen sylen syvyydellä taittuvat pohjaan ulottuviksi tyrskyiksi, niin että alus yhtäkkiä voi keskellä merta tärähtää pohjaan ja pirstoutua.
Näen mielessäni joukon uljaita miehiä, jotka henkensä edestä laskettavat myötämyrskyyn, pelastaakseen ei ainoastaan itsensä, vaan, ponnistellessaan vaivalla hankitun, kalliin lastin puolesta, myöskin kotona odottavien hengen; miehiä, jotka keskellä kuolemanvaaraakin koettavat kumoon purjehtiville tovereille ojentaa auttavan käden. Minä ajattelen lukemattomien pursien ja laivojen haaksirikkoa pimeinä talvi-iltoina tyrskyjen ja kuohuvien laineitten keskellä, — niin, olisipa kerrankin hauska nähdä näitten aaltojen — joita tavallisesti tulee kolme peräkkäin, kolmas pahimpana — tulla rynnistävän, vaahtopäiset harjat korkeammalla kuin tullirakennusten katot, ja, ehkäpä harjallaan vielä maihin pyrkivä purje-alus, kiitävän Kristianian rauhalliseen, kapeaan satamaan, lennättäen laivat mukanaan keskelle kaupunkia ja tuoden seurassaan mahtavan, huikean puhurin, joka pyyhkäisisi talot katottomiksi.
Jos ne kerran tulevat, niin tiedän kyllä, että minua ne hakevat, minua, kaupungin sivistykseen hautautunutta kaukonäkijää, jonka he arvelevat itselleen kuuluvan. Mutta kaikesta huolimatta ehkä minä silloin, hetkeksi unohtaen kuolemankauhun, tervehtisin niitä kotiseudulta saapuvina ystävinä, vaikka ne tulevatkin vieritellen ruumiita ja hylkyjä hartioillaan.