Hänen ensimäinen kertomuksensa, »Den Fremsynte», Kaukonäkijä, on ikäänkuin tämän mielikuvituksen maailmassa eletyn nuoruudenajan tunnustus. Se on osaksi hänen oman sielunsa tarina, osaksi sen kansan, jonka keskuudessa hän vietti nuoruutensa. Ja samalla se on mitä kaunein kuvaus siitä omituisesta luonnosta, jonka helmassa hän oli kasvanut ja kehittynyt ja johon hän läpi koko elämänsä oli syvästi kiintynyt. Salaperäisestä romanttisesta hengestään huolimatta se kuvaa Norjan kansaa ja luontoa sekä senaikuisia oloja ja elintapoja paljoa todellisemmin, kuin muut sen ajan hienonrunolliset talonpoikaiskertomukset.
Tämän rinnalla kuvaa Lie mitä hienoimmalla ymmärtämyksellä ihmissydäntä nuorine heräävine tunteineen, aavistuksineen, uskoineen ja epätoivoineen. Hän osoittautuu jo näissä ensimäisissä kuvauksissaan siksi verrattomaksi ihmiselämän ja ihmissielun tuntijaksi, joka sittemmin niin monessa kertomuksessa on käsitellyt mitä erilaisimpia ihmisluonteita ja elämänkohtaloita, ei ainoastaan erinomaisella taidollaan kuvaillen niitä meille, vaan tutkien ja valaisten niiden salaisia syvyyksiä. Hänellä on omituinen kyky ikäänkuin salaa hiipiä ihmisen sydämeen, valaista sitä jonkinlaisella kaukonäkijän taikavalolla ja löytää sieltä sekä pahan peikot että myöskin hyvän haltijat. Sillä hän uskoo elämään ja ihmisiin ja hän tietää, että he kykenevät voittamaan sielunsa pimeät vallat, jos vain pääsevät niistä selville.
Tämä syvään ymmärtämykseen perustuva usko antaa Jonas Lien kertomuksille, verrattuina realismiin tuotteisiin yleensä, sen terveen, vapauttavan voiman, joka synkistä kuvauksista huolimatta niin virkistävästi vaikuttaa lukijaan. Se on voima, joka, erilaisista elämässä ja kirjallisuudessa kulkevista virtauksista riippumatta, aina on pysyvä raikkaana ja vastustamattomana ihmismielen kohottajana.
Suomentaja.
ENSIMÄINEN OSA.
JOHDANTO.
Tunnen useita ihmisiä, joilla on ollut sama halu, mikä toisinaan valtaa minutkin, valita juuri rajusää kävelyilmakseen. Nämä ovat etupäässä sellaisia, jotka vietettyään lapsuutensa maalla ulkoilmassa, ovat joutuneet työalalle, joka vaatii yhdessä kohden istumista, ja joille huone toisinaan käy liian ahtaaksi ja ahdistavaksi — tai ovat he myöskin runoilijoita. Heidän ajatuksensa ja mielikuvituksensa pyrkivät, enemmän tai vähemmän heidän tietämättään, alituisesti kaihoten pois sisäilmasta ja kaupungin kasarmielämästä.
Kun sitte jonakin päivänä maalaiselämä saapuu kaupunkiin oikean rajumyrskyn muodossa, joka riuhtaisee irti kattotiilet, vähän väliä lennättäen jonkun niistä jälkeesi, joka muuttaa kadut virroiksi ja nurkkaukset väijymäpaikoiksi, missä vihuri hyökkää sateenvarjosi kimppuun ja, enemmän tai vähemmän pitkän ja onnistuneen kamppailun jälkeen, kääntelee ja vääntelee sitä, kunnes vihdoin käteesi jää vain kehilö ja varsi — silloin sattuu joskus, että hiljainen, arvokas liike- tai virkamies sen sijaan että hän, koko päivän työssään aherrettuaan, iltapäivällä tapansa mukaan istuisi omassa kodikkaassa huoneessaan, vaimolleen sanookin täytyvänsä, ikävä kyllä, lähteä hetkeksi kaupungille. Tietystikin ne ovat asiat, jotka vaativat hänet lähtemään. Sillä eihän toki vakavan, arvokkaan miehen, joka ehkä on pormestari ja kaupungin isä, sovi edes itselleenkään tunnustaa olevansa niin lapsellinen, että hän lähtisi rajuilmaan haaveilemaan ja taivaltaisi alas laivasillalle nähdäkseen, miten kuohut huuhtelevat laituria ja laivat satamassa leikkivät haaksirikkoa. Tietysti hänellä siellä pitää olla jotakin toimitettavaa, ellei muuta niin yleensä noin vain pitää silmällä, ettei »quid deprimenti capiat respublica», toisin sanoen, ettei vain kaupunki, jonka menestystä hänen tavalla tai toisella on valvottava, myrskyssä tuhoutuisi.
Asia on näet se, että kaduilla on kapina — ei kuitenkaan valtiollinen, jumala varjelkoon häntä ottamasta osaa sellaiseen — mutta tuollainen, joka nyt kerta kaikkiaan häntä houkuttelee siksi, että se herättää hänessä eloon kaikki vanhat muistot ja jota näkemään hän, häpeä kyllä, aina kiertoteitse hankkiutuu, vaikka sekin kapina tavallaan uhmaa kaikkia poliisimääräyksiä, särkee ikkunoita, sammuttaa lyhtyjä, repii katoilta tiilejä, rikkoo laitureita ja kiinnitysvehkeitä ja ajaa vartijat ja poliisit pesiinsä.
Se on luonnon mahtava sotahuuto keskellä sivistynyttä kaupunkia, luonnon herätyshuuto kaikille hänen lapsuudenmuistoilleen, hänen mielikuvituksilleen ja luonnonvaistoilleen, ja hän tottelee sitä kuin vanha torvenpuhaltajan hevonen, joka kuulee nuoruudestaan tutun torventörähdyksen ja äkkiä loikkaa aitauksen yli.