Uunin ja seinän välisellä pankolla istui reipas, väkevä Janne-renki, askaroiden puuseppä- ja korjaustyössään, eikä hänellä tämän ohella ollutkaan muuta tekemistä kuin hiljaa kuunnella toisten pakinaa. Uunin vieressä Pieksu-Niilo — nimensä hän oli saanut siitä, että hän ompeli lappalaispieksuja — voiteli jalkineita tai muita nahkatamineita. Niilo oli pikkuinen irvihammas, jonka vaalea takkuinen tukka aina riippui silmillä ja jonka kuunmuotoisista pyöreistä kasvoista nenä pisti esiin kuin pieni nystyrä; kun hän nauroi, sai hänen leveä suunsa ohuine huulineen ja isoine leukapielineen melkeinpä kuolleen pääkallon irvistävän ilmeen. Pieniä vaaleansinisiä silmiänsä hän siristeli silloin niin salaperäisen viekkaasti, että hyvin huomasi hänen olevan teräväpäisen. Hän se olikin, joka useimmat jutut tiesi, mutta useimmin hän sai vieraat kertomaan kaikenlaisia seikkailuja näkyvästä ja näkymättömästä maailmasta.
Kolmannelle rengille oli annettu haukkumanimi Antti Lyijyhattu — vaikkei hänen kuullen uskallettu tätä nimeä käyttää — siksi, että hän vähän väliä sai juoppoudenkohtauksia, jolloin hän joi niin hurjasti, että oli menettää paikkansa. Hän oli kuitenkin omalla tavallaan erinomaisen kelpo mies. Kun myrskyn noustessa merellä oikein kovalle otti, kohosi hän yhdellä kertaa korkeimpaan luottamustoimeen ollen veneen päällikkönä; sillä hänen erinomaisesta purjehdustaidostaan olivat kaikki yksimieliset. Kun vaara oli ohi, hän taas aleni entiseen mitättömään asemaansa.
Renkituvan vakituiseen väkeen kuului myöskin kaksikymmenvuotias tyttö, jota kutsuimme Ranskan-Marttiinaksi. Hän oli vilkasluontoinen ja sukkela, aivan kuin toista ihmisrotua kuin tavalliset ruijalaiset; tavattoman tuuhea, musta kiharatukka ympäröi hänen kapeita, tummaihoisia, erittäin hienopiirteisiä kasvojaan. Hänen vartalonsa oli keskikokoinen, hentorakenteinen ja sorja. Paksujen, tummien silmäkulmien alta tuikkivat sysimustat silmät; hänen suuttuessaan saattoivat ne melkeinpä säkenöidä.
Hän oli rakastunut hiljaiseen Janne-renkiin ja aivan syyttä ylenmäärin mustasukkainen. Huhuttiin kyllä, että nämä kaksi aikoivat mennä yhteen, kun vain Janne-renki saisi vielä pari kalaretkeä suoritetuksi, mutta julkisuuteen ei asiaa kuitenkaan vielä oltu päästetty, luullakseni siksi, että Janne niin kauan kuin mahdollista teki passiivista vastarintaa eikä koskaan nimenomaan kosinut.
Ranskan-Marttiina oli noita pohjoisten kalastajaseutujen aviottomia lapsia, joiden isät ovat ulkomaalaisia laivureita tai matruuseja. Hänen isänsä sanottiin olleen ranskalainen laivamies.
Isäni oli ankarasti kieltänyt minua menemästä iltasin renkitupaan; hän tiesi kyllä, että siellä puhuttiin paljon sellaista, joka ei ollut aijottu lapsen kuultavaksi.
Mutta toiselta puolen taas kerrottiin siellä mielestäni maailman kaikkein mieltäkiinnittävimpiä asioita. Ja seurauksena tästä oli, että salaa koetin sinne hiipiä.
Muistan muun muassa, miten eräänä pimeänä syysiltana salaa tupaan puikahdettuani jännitettynä jäin kuuntelemaan Pieksu-Niilon — saman miehen, jolla oli kellertävät kasvot ja joka nauraessaan irvisteli kuin kuolleen pääkallo — pöyristyttäviä kummitusjuttuja Erlandsenin edeltäjän ajoilta.
Siihen aikaan oli jonkun matkan päässä pappilasta vanha ranta-aitta.
Eräänä jouluiltana istuttiin olutta juoden kauppiaan talossa aattoa viettämässä. Puoliyön aikaan loppui, olut ja silloin lähetettiin Rasmus-renki, joka oli väkevä ja rohkea mies, alas ranta-aittaan, missä oluttynnyriä säilytettiin, laskemaan olutta raskaaseen, hopeahelaiseen kannuun.