Mutta tuli sitte aikoja, jolloin nuottiteline oli siirretty nurkkaan.

Hän saattoi istua tuntikausia tuijottaen eteensä kuin mietteisiin vaipuneena, ja sitte viulullaan purkaa mielialansa kaikenlaisiin haaveiluihin, jotka aivan toisella tavalla kuin hänen n. k. klassillinen musiikkinsa viehättivät minun soitannollisesti kyllä jotenkin vähän kehittyneitä aistejani.

Hän soitteli silloin kaikenlaisia pikkukappaleita, jotka vähitellen yhä enemmän siirtyivät hänelle ominaiseen surumieliseen sävyyn ja lopuksi päättyivät omituiseen kaihomieliseen sävelmään, jonka minä kuitenkin kuulin hänen vain muutaman kerran ja silloinkin ikäänkuin tietämättään kokonaisuudessaan soittavan.

Tällaisina hetkinä tuntui minusta aina, että hän uskoi minulle jotakin kaunista, jonka hän elämässään oli kadottanut ja jota hän ijäti suri.

Tuollaisen mielentilan kauemmin kestäessähän kävi yhä säännöttömämmäksi ja oli harvoin kotona tavattavissa; hän saattoi silloin myös toisinaan katkerasti ivata tovereita, professoreja ja olosuhteita, vieläpä tilaisuuden sattuessa oikein verisestikin.

Minulla oli oikeus ottaa avain ja käydä ystäväni huoneessa hänen poissaollessaankin. Jos hänen viulunsa silloin riippui seinällä virittämättömänä, tiesin, ettei hänen laitansa ollut hyvin ja että hänen tilansa oli jotenkin sama kuin hänen viulunsakin. Sillä taas entiselleen palattuaan hän aina ensi työkseen huolellisesti pani viulunsa kuntoon.

En kuitenkaan koskaan entisinä aikoina nähnyt tätä hänen aarrettaan niin runneltuna ja pahoinpideltynä kuin sen nyt kahdenkymmenen vuoden perästä pölyisenä ja haljenneena löysin kirjahyllyn takaa. Lukija ymmärtänee siis nyt, että minä, löytöni johdosta aavistaen synkkää elämäntarinaa, vaivuin surullisiin mietteisiin, ja toivoakseni hän samalla suo minulle anteeksi, vaikka veinkin hänet niin kauas nuoruudenmuistojeni maailmaan pois David Holstin huoneesta, missä istuin odottelemassa hänen palaamistaan juomatarpeiden kera.

Kolme vuotta olimme joka päivä olleet yhdessä. Sitten David Holstin oli pakko ruveta kotiopettajaksi ja meidän tiemme erosivat, kuten niin usein elämässä käy.

Täällä nyt tänä iltana tapasimme toisemme.

Käytävästä kuului kilinää, ja kohta sen jälkeen David Holst varovasti avasi oven palvelustytölle, joka kantoi höyryävää kannua sekä siihen kuuluvia tarpeita, mitkä olivat kylläkin mieluiset miehelle, joka kuten minä tänä iltapäivänä useita tunteja oli kuljeskellut ulkona myrskyssä.