* * * * *
Tähän päättyy ruijalaisen nuorukaisparan vaatimaton tarina; sillä kertoessani siitä, että minä isäni avulla suoritin kiitettävän tutkinnon — hän kuoli samana vuonna kuin tulin ylioppilaaksi, arvossa pidettynä mutta varallisuutensa menettäneenä miehenä — tai että minusta sittemmin tuli pieni kynäniekka, kotiopettaja ja kansakoulunopettaja — en kerro muuta kuin yksinäisen elämän ulkonaiset ääriviivat, elämän, jonka koko sisällys on etsittävä entisyydestä.
Rakkauteni Susannaan on, kuten hän niin suurella varmuudella vakuutti, ollut se terveydenlähde, joka on pelastanut minut syöksymästä kaikkein kauheimpaan onnettomuuteen, — mielenhäiriöön.
Kun rauhattomuus sai minut valtaansa ja minä kiihoittuneena kuljeskelin sinne tänne metsissä, päättyi tilani aina siihen, että näin Susannan valkoisessa puvussaan liitelevän edessäni, toisinaan lempeänä minua lähestyvänkin — ja samassa oli vaarallinen mielentilani sillä kertaa voitettu.
Parina viimeisenä vuotena, jolloin keuhkotautini on yltymistään yltynyt, en ole voinut häntä nähdä, ja se on tuntunut raskaalta, aivan kuin toivoton pimeys olisi minut ympäröinyt.
Mutta maatessani sairaana täällä ullakkokamarissani tuli Susanna eräänä kuutamoisena yönä valkoisessa puvussaan ja kukkaisseppel tuuheassa tukassaan hymyillen vuoteeni ääreen ja viittasi minulle sormuksella koristetulla kädellään.
Minä tiedän, että hän kävi tuomassa minulle sen ilosanoman, että pian pääsen täältä näkemään jälleen tuolla ylhäällä nuoruuteni rakastettua.