Viimeinen lause oli sanasta sanaan lainattu "Tanskalaislen ja norjalaisten merisankarien mainetöistä", ja noita rivejä piti vanhus kaikessa hiljaisuudessa kunniamitalin veroisina. Hän lisäsi, yhä samassa asennossa, pyhää kirjakieltä jäljitellen:
"Laivan ruhjoutuessa ehti se, joka tätä kertoo, parahiksi pelastua heittäytymällä tykkiportista mereen."
Mutta sitten hän jatkoi ihan vapaasti, ylevän kieliparren kahleista irtautuen, nyrkkiään heristäen ja kulkien venheelle peräytyvän Salven jäljessä:
"Me emme kuljekaan valheen kengillä emmekä jaarittele joutavia, kuten sinä, vaivainen penikka, ja ellen ajattelisi isääsi, joka varmaan ymmärtää sinua kurittaa, niin pehmittäisinpä selkäpuoltasi, kunnes et enää paljoakaan piipittäisi!"
Lausuttuaan tuon @@ varmaan pisimmän puheen, mitä oli viimeksikuluneina kolmenakymmenenä vuotena pitänyt @@ vanha Jakob nyökäytti päätään Salven isälle ja astui takaisin tupaan.
Tyttö oli kovin onneton nähdessään Salven lähtevän sillä tavoin, suvaitsematta edes hyvästi sanoa. Isoisäkin oli kärtyisä, sillä hän pelkäsi menetelleensä tyhmästi ja rikkoneensa suhteen laivuriin.
6.
Salve saapui jälleen seuraavana syksynä, käytyään sillävälin
Liverpoolissa ja Havressa.
Ensi kerralla hän hieman arasteli. Hänen isänsä ja vanha Torungin Jakob olivat kumminkin tuosta jutusta huolimatta, pysyneet koko ajan hyvissä väleissä. "Jääkarhu" @@ kuten Salve ukkoa nimitti @@ näytti kerrassaan unohtaneen, mitä oli tapahtunut ja mitä kaikkea hyvää hän oli tullut nuorelle miehelle luvanneeksi.
Tytön kanssa hän pääsi helposti sovintoon @@ tyttö oli jo oppinut olemaan kertomatta kaikkea isoisälleen.