Hän astui pieneen tupaan hilpeän näköisenä ja tervehti vaimoansa:
"No, äitimuori, miten jakselet? @@ Ja missä on piltti pahanen?"
Kysymys koski nuorinta poikaa, joka oli kehnosti hoidellut tähystysvelvollisuuttaan ja jota isä hyvällä tuulella ollessaan aina nimitti tuolla nimellä @@ piltti oli hänen silmäteränsä.
Vaimon rinnasta hävisi heti painostava tunto, mutta hän varoi ilmaisemasta sitä miehelleen. Tupa oli hänelle äkkiä valoisa, täynnä sitä ilta-auringon hohdetta, joka oli ikkunan läpi valanut kultaa hänen hiuksiinsa hänen kalpeana istuessaan pöydän ääressä.
Hän oli kaunis, solakka, punaposkinen nainen. Vapisevin käsin hän autteli merivaatteita miehensä yltä eikä tahtonut kyetä johdonmukaisesti vastailemaan hänen kysymyksiinsä. Se ei jäänyt havaitsematta luotsilta, joka yhä kovemmalla äänellä huuteli piltti pahastaan. Piltti ilmestyikin vihdoin ovelle hämillään ja arkana, housunlahkeet käärittyinä ja kädessään se läkkirasia, johon hän oli saalistaan kerännyt.
Vanhin poika, Gjert, kantoi sisään nyyttejä ja tavaroita, joita luotsi oli kaupungista ostanut, ja komensi ällistelevän piltin heti avukseen.
Gjert oli vain ohimennen tervehtinyt äitiänsä, sillä hän huomasi ensi silmäyksellä, että sillä kertaa oli kaikki hyvin.
Muutoin hän oli äitiinsä hyvinkin kiintynyt, auttoi häntä ja kevensi hänen kuormaansa kaikessa hiljaisuudessa, minkä suinkin voi. Hän oli lapsuutensa aikana nähnyt ja käsittänyt tuosta onnettomasta suhteesta niin paljon, että hänestä oli tullut äidin ystävä ja tuki, vaikka hän samalla ihaili isäänsäkin.
Se seikka, että Gjert oli isän mukana aluksessa, oli äidille takeena siitä, ettei Salve Kristiansen pahan pään sattuessa sentään purjehtinut itseänsä upoksiin @@ tuo mahdollisuus ilmaantui muuten useinkin hänen säikähtyneeseen mieleensä.
Gjert piti myös huolta siitä, että eri paikoista tuli toisten luotsien tai kalastajain myötä tietoja isästä, ja kun Gjert ei ollut mukana, lähetti äiti hänet kaupunkiin urkkimaan uutisia hänestä.