»Tosiasia kuitenkin on, että me vain lyömme oman kuvamme tähän maailmaan niinkuin keisari oman kuvansa rahaan — yksinomaan oman itsemme, oman itsemme, oman personallis-keisarillisen rahamme!»… Hän istui selkäkenossa, käsivarret ristissä rinnalla, siihen ajatukseen syventyneenä.
Jakob katseli kattoon ikäänkuin kärsivällisesti odottaen mitä nyt esiin nousisi ja kaatoi teen suuhunsa pitkin siemauksin.
»Luuletko tosiaan, Krabbe, että asianajajalla on aikaa mietiskellä tuollaista», keskeytti hänen vaimonsa hänet. — »Kyllä minä pidän hänestä huolta, herra Mörk, olkaa vain ihan levollinen — ja jos muutenkin mitä tarvitsette, niin lähettäkää vain sana tänne ylös»…
VI.
Jakob olisi ollut vaativampi kuin oli, jos olisi valittanut huonoa menestystä asianajajana. Oli ollut runsaasti sekä juttuja että matkoja melkeinpä ympäri vuoden, ja viime aikoina oli näyttänyt siltä, kuin karttuisi niitä yhä enemmän. Hänen oli kai ruvettava ajattelemaan oman hevosen ja omien rattaiden hankkimista sekä nyt lokakuun muuttopäivästä renkipojankin ottoa, — ja lisäksi vielä jonkinlaista apulaista hoitelemaan konttoria, kun hän itse oli poissa.
Oli harmaa sadepäivä, kun Jakob tuli kotiin eräältä matkalta läpimärkänä; hänen oli saatava kuivat vaatteet konttoriin. Raskaista saappaista, jotka hän oli heittänyt jalastaan, valui vesi kahtena virtana lattiaa pitkin.
Hänen oli muutettava vaatteet kiireestä kantapäähän, ei puhettakaan muusta! Kuiva hänen oli oltava, ruti kuiva aina hiusrajaa myöten, ennenkuin meni sisään. Koko matkan hän tänään oli iloinnut ajatellessaan kotiintuloa Letan luo, joka taas oli jalkeilla, ja pienokaista, tuota kierosilmäistä poikaa, jolla oli niin lystikäs nenä ja jonka kädet äkkinäisin, kömpelöin liikkein haparoivat hänen kasvojaan, kun hän oli polvillaan kehdon ääressä eikä malttanut lähteä, ennenkuin hänet suorastaan ajettiin pois.
Alette tuli häntä vastaan salissa.
»Sss sss, hiljaa», hän kuiskasi, »hän nukkuu tuolla sisällä.
»Vai nukkuu?»