Viimeinen näistä matkoista ei ollut kovinkaan onnellinen, ja minä päätin merielämään kyllästyneenä jäädä kotiin vaimoni ja perheeni luo. Minä muutin Old Jewrystä Fetter-Laneen ja sieltä Wappingiin toivoen saavani työtä merimiesten keskuudessa, kuitenkaan siitä kostumatta. Odotettuani kolme vuotta asiain paranemista suostuin edulliseen tarjoukseen, jonka minulle teki Etelämerelle lähtevän Antiloopin omistaja, kapteeni William Prichard. Me lähdimme purjehtimaan Bristolista toukokuun neljäntenä päivänä 1699, ja matkamme oli aluksi sangen suotuisa.

Eräistä syistä on parempi, etten vaivaa lukijaa yksityiskohtaisesti kertomalla seikkailuistamme niillä vesillä; riittäköön, kun mainitsen, että sieltä Itä-Intiaan purjehtiessamme ajauduimme ankarassa myrskyssä Van Diemenin maan luoteispuolelle. Olopaikkaamme määriteltäessä saatiin tulokseksi 30 astetta 2 minuuttia eteläistä leveyttä. Kaksitoista miestä oli jo kuollut liiallisista ponnistuksista ja kehnosta ravinnosta, ja muut olivat erittäin heikossa tilassa. Viidentenä päivänä marraskuuta, joka on niissä seuduissa ensimmäinen kesäkuukausi, ilma oli erittäin sumuinen, ja merimiehet havaitsivat karin aluksemme ehdittyä puolen kaapelinmitan päähän; mutta tuuli oli niin tuima, että ajauduimme suoraan kariin ja haaksirikkouduimme heti. Minä olin viiden miehen keralla laskenut vesille venheen, ja niin me väistimme alusta ja karia. Me soudimme arviolta kolme meripeninkulmaa, ja sitten emme kyenneet mitään tekemään; olimme näet jo aluksessa itsemme tyyten uuvuttaneet. Niin antauduimme aaltojen armoille, ja suunnilleen puolen tunnin kuluttua venheemme kumosi äkkinäinen pohjoisen puuska. En tiedä sanoa, kuinka kävi venhekumppanieni ja niiden, jotka pääsivät karille tai jäivät alukseen, mutta otaksun, että he kaikki tuhoutuivat. Minä puolestani uin oman onneni nojassa, tuulen ja merivirran ajelemana. Useat kerrat annoin jalkojeni painua alas, kumminkaan tuntematta pohjaa, mutta kun sitten olin melkein menehtynyt enkä jaksanut enää ponnistella, huomasin samassa pohjaavani, ja myrskykin oli jo melkoisesti laimentunut. Ranta oli niin loiva, että sain kulkea lähes peninkulman, ennenkuin tulin kuivalle, otaksumani mukaan kello kahdeksan aikaan illalla. Sitten kuljin vielä puolen peninkulman verran näkemättä kumminkaan jälkeäkään rakennuksista tai ihmisistä; heikossa tilassani en ainakaan mitään sellaista havainnut. Olin aivan uupunut, ja väsymykseni, helteinen sää ja laivasta lähdettäessä juomani puoli korttelia paloviinaa tuntuivat kovin houkuttelevan nukkumaan. Paneuduin pitkäkseni ruohoon, joka oli erittäin lyhyttä ja pehmyttä, ja nukuin siinä sikeämmin kuin muistan nukkuneeni milloinkaan eläessäni; ellen erehdy, kymmenettä tuntia, sillä herätessäni oli päivä koittanut. Yritin nousta, mutta en voinut liikahtaakaan; selälläni maatessani havaitsin, että käsivarteni ja jalkani oli lujasti sidottu maahan kummaltakin puolelta ja että pitkä ja tuuhea tukkani oli samoin kiinni maassa. Ruumiini poikki tuntui kulkevan kainaloista reisiin erinäisiä hienoja siteitä. Minä voin katsella ainoastaan ylöspäin; aurinko alkoi paahtaa kuumasti, ja valo rasitti silmiäni. Ympäriltäni kuulin epäselvää hälinää, mutta en voinut siinä asemassani nähdä muuta kuin taivaankannen. Hetkisen kuluttua tunsin jotakin liikkuvan reidelläni, etenevän hiljaa rinnalleni ja tulevan melkein leukani alle; kääntäessäni katseeni niin alas kuin suinkin voin havaitsin siinä tuskin kuusituumaisen ihmishahmon, jolla oli jousi ja nuoli kädessään ja viini selässä. Samalla tunsin, että (arvioni mukaan) ainakin neljäkymmentä samanlaista olentoa seurasi ensinnä saapunutta. Minä olin ylen hämmästynyt ja parkaisin niin äänekkäästi, että kaikki juoksivat säikähtyneinä takaisin; muutamat heistä, kuten myöhemmin sain kuulla, olivat loukkaantuneet hypätessään maahan kupeeltani. Pian he kuitenkin palasivat, ja eräs heistä, joka rohkeni tulla niin likelle, että näki selvästi kasvoni, kohotti ihastellen kätensä ja katseensa ja huusi kimeällä, mutta selvällä äänellä: Hekinah degul. Toiset kertasivat samoja sanoja moneen toviin, mutta minä en silloin saanut selkoa niiden merkityksestä. Minä makasin kaiken aikaa, niinkuin lukija hyvin arvaa, kovin epämukavasti; ponnistellen onnistuin vihdoin katkaisemaan nuorat ja tempaamaan irti puikot, jotka olivat kiinnittäneet vasenta käsivarttani maahan, kuten havaitsin nostaessani käteni näkyviini. Ankaralla ja tuimaa kipua tuottavalla nykäyksellä minä samassa hiukan hellitin nuoria, jotka sitoivat tukkaani vasemmalta puolelta, ja voin siten kääntää päätäni parin tuuman verran. Pikku otukset pakenivat kuitenkin jälleen, ennenkuin ehdin siepata niitä kiinni. Sitten kaikui erittäin vihlaiseva moniääninen huuto, jonka vaiettua kuulin erään heistä raikuvalla äänellä lausuvan: Tolgo phonac. Samassa sattui vasempaan käteeni suunnilleen sata nuolta, jotka tuntuivat pistelevän kuin neulat; sitäpaitsi he ampuivat vielä nuolisateen ilmoille, niinkuin meillä Euroopassa ammutaan pommeja, ja niistä luullakseni putosi useita ruholleni (vaikka en niitä tuntenut) ja muutamia kasvoihini, jotka heti peitin vasemmalla kädelläni. Tämän nuolisateen tauottua aloin voihkia harmista ja kivusta, ja kun sitten yritin jälleen irroittua, he ampuivat edellistä taajemman yhteislaukauksen, ja muutamat heistä kokivat keihäillään pistää minua kupeeseen; mutta minulla oli onneksi ylläni puhvelinnahkainen költeri, jota heidän aseensa eivät lävistäneet. Pidin viisaimpana levätä liikahtamatta, ja tarkoitukseni oli maata niin yöhön asti, jolloin voisin helposti itseni vapauttaa jo irroittamallani vasemmalla kädellä. Mitä maan asukkaisiin tulee, voin otaksua selviytyväni heidän suurimmistakin sotajoukoistaan, jos kaikki olivat näkemäni soturin kokoisia. Sallimus järjesti kuitenkin asiani toisin. Havaitessaan minun makaavan liikkumatta he eivät enää ampuneet minua nuolillaan, mutta kuulemastani hälinästä tiesin heidän lukumääränsä lisääntyvän, ja suunnilleen neljän kyynärän päästä, vasemman korvani kohdalta, kuului toista tuntia kolketta niinkuin ainakin ihmisten ollessa uutterassa työssä. Kääntäessäni päätäni siihen suuntaan, mikäli kiinnityspuikot ja nuorat sallivat, näin sinne pystytetyn suunnilleen puolenkolmatta jalan korkuisen lavan, jolle mahtui seisomaan neljä maan asukasta. Lavalle johtivat kahdet tai kolmet portaat, ja eräs arvohenkilöltä näyttävä piti tältä korokkeelta minulle pitkän puheen, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Minun on kuitenkin mainittava, että tämä päähenkilö ennen puheensa alkua huusi kolmesti: Langro dehul san (nämä ja aikaisemmin mainitsemani sanat toistettiin ja selitettiin minulle myöhemmin). Sitten tuli kohta suunnilleen viisikymmentä maan asukasta, jotka katkaisivat pääni vasenta puolta kiinnittävät siteet. Niin pääsin kääntymään oikealle ja tarkkaamaan puhujan olemusta ja eleitä. Hän näytti olevan keski-ikäinen ja pitempi kuin kukaan niistä kolmesta, jotka olivat hänen seuranaan. Eräs heistä, hovipoika, joka piteli puhujan laahustinta, oli hiukan pitempi kuin minun keskisormeni; toiset seisoivat kahden puolen, päämiestään tukemassa. Hän esiintyi kaikin puolin puhujana, ja minä voin havaita useita uhkaavia, toisia lupaavia, sääliviä ja lempeitä lausumia. Minä vastasin muutamin sanoin, mutta mitä alistuvaisimmin, kohottaen vasemman käteni ja molempien silmieni katseen kohti aurinkoa, ikäänkuin sitä todistajakseni kutsuen. Kun en ollut laivallakaan enää syönyt suupalaa moneen tuntiin, olin nälkään nääntymässä, ja luonnon vaatimukset tuntuivat niin voimallisina, etten voinut olla osoittamatta kärsimättömyyttäni (kenties vastoin ankaroita sopivaisuussääntöjä) pistämällä sormen suuhuni kerran toisensa jälkeen siten ilmaisten olevani nälkäinen. Hurgo (niin he näet nimittävät suurta herraa, kuten myöhemmin sain tietää) ymmärsi tarkoitukseni varsin hyvin. Hän astui alas korokkeelta ja käski pystyttämään kupeilleni useita tikapuita, joita myöten kapusi toistasataa maan asukasta kulkien kohti suutani taakkanaan täydet eväskorit, jotka oli varustettu ja lähetetty sinne Hallitsijan käskystä heti hänen saatuaan tiedon tulostani. Minä huomasin siinä olevan eri eläinten lihaa, mutta en voinut maistamalla niitä erottaa. Siinä oli lapaa, reittä ja kylkeä, joka muistutti lammasta ja oli varsin hyvin valmistettu, mutta tuskin kiurun siipikynkän kokoa. Minä söin niitä pari kolme yhtenä suupalana ja pistin poskeeni yhtaikaa kolme leipäkyrsää, jotka olivat suunnilleen musketinkuulan suuruisia. He ruokkivat minua parhaansa mukaan, tuhansin tavoin ilmaisten ihailuaan ja ihmettelyään valtavan kokoni ja ruokahaluni johdosta. Sitten osoitin toisella eleellä haluavani juoda. Syönnistäni he olivat jo havainneet, etteivät tässä pienet määrät riittäneet, ja ollen erinomaisen neuvokasta väkeä vipusivat taitavasti ylös erään suurimpia härkätynnyreitänsä, vierittivät sen käteni luo ja avasivat sen pohjan. Minä join sen yhdellä siemauksella, mikä ei ollutkaan vaikeata, koska se ei vetänyt puolta korttelia. Neste muistutti maultaan mietoa Burgundin viiniä, mutta oli paljoa parempaa. He toivat minulle toisenkin härkätynnyrin, jonka tyhjensin samalla tavalla viitaten tuomaan vielä lisää; mutta heillä ei ollut enempää. Kun olin nämä ihmeelliset teot suorittanut, he huusivat iloissaan, tanssivat rinnallani ja toistivat useita kertoja, kuten aikaisemminkin: Hekinah degul. Sitten he viittoen kehoittivat minua heittämään tynnyrit alas, mutta varoittivat sitä ennen väkeänsä väistymään kauemmaksi huutaen äänekkäästi Borach mivola, ja kun astiat sitten nähtiin ilmoilla, kuului yleinen huuto: Hekinah degul. Tunnustaa täytyy, että heidän siinä vatsallani tepastellessaan teki mieleni siepata neljä- tai viisikymmentä ensimmäisinä ulottuvilleni tulevaa ja mätkätä heidät maahan. Mutta muistaessani, mitä olin joutunut kokemaan, vaikka he todennäköisesti eivät olleet tehneet pahintansa, ja heille antamani kunniasanaa (siten näet selitin alistuvaisen käyttäytymiseni), luovuin aivan kohta sellaisista aikeista. Sitäpaitsi katsoin nyt vieraanvaraisuuden lakien velvoittavan olemaan kiitollinen henkilöille, jotka olivat ravinneet minua niin auliisti ja suurin kulutuksin. En voinut kumminkaan mielessäni kyllin ihmetellä noiden kuolevaisten peukaloisten pelottomuutta heidän rohjetessaan nousta kävelemään ruholleni, vaikka toinen käteni oli vapaa, säikkymättä minunlaiseni, heidän silmissään varmaan valtavan olennon pelkkää näkemistä. Vähän ajan kuluttua, heidän huomattuaan, etten enää pyytänyt ruokaa, ilmaantui eteeni korkea-arvoinen henkilö Hänen Keisarillisen Majesteettinsa lähettämänä. Noustuaan oikealle säärelleni Hänen Ylhäisyytensä lähestyi kasvojani mukanaan suunnilleen kahdentoista henkilön muodostama saattue. Hän esitti minulle Hallitsijan sinetillä varustetun valtuuskirjansa tuoden sen aivan silmieni eteen ja puhui noin kymmenen minuuttia osoittamatta minkäänlaista vihaa, mutta eräänlaisin päättäväisin ilmein samalla useat kerrat viitaten loitommalle, kuten myöhemmin havaitsin, kohti puolen peninkulman päässä sijaitsevaa pääkaupunkia, jonne Hänen Majesteettinsa oli neuvoskunnassaan suvainnut määrätä minut kuljetettavaksi. Minä vastasin muutamin sanoin, mutta suotta aikojani, ja tein merkin valtoimena olevalla kädelläni koskettaen sillä toista kättäni (kuitenkin Hänen Ylhäisyytensä pään yläpuolella, koska pelkäsin loukkaavani häntä tai hänen seuruettaan) ja sitten päätäni ja ruumistani siten ilmaisten haluavani päästä vapaaksi. Hän näytti varsin hyvin ymmärtävän, mitä tarkoitin, koska pudisti päätään ja piti kättään asennossa, joka osoitti, että minun oli suostuttava vangittuna kuljetettavaksi. Toisin merkein hän kuitenkin teki minulle tiettäväksi, ettei tulisi puuttumaan ruokaa eikä juomaa ja että kohtelu olisi erinomainen. Minä ajattelin jälleen yrittää katkaista siteitäni, mutta kun tunsin heidän nuoliensa kirvelyn kasvoissani ja käsissäni, jotka olivat aivan rakoilla, ja näin monet niissä yhä kiinni olevat nuolet sekä havaitsin vielä vihollisteni lukumäärän lisääntyvän, viittasin heille, että voivat tehdä minulle, mitä tahtoivat. Sitten Hurgo seurueineen poistui erittäin kohteliain elein ja iloisin ilmein. Pian senjälkeen kuulin yleisen huudon, jossa usein toistuivat sanat Peplom selan, ja tunsin suuren väkijoukon vasemmalla kupeellani hellittävän nuoria sen verran, että voin kääntyä oikealle kyljelle ja helpottaa oloani vapautumalla vedestäni. Se tapahtuikin täysin määrin, suureksi ihmeeksi väelle, joka liikkeistäni havaittuaan, mitä olin aikeissa tehdä, heti hajaantui kahtaalle väistääkseen virtaa, joka syöksyi minusta ankaralla kohinalla. Sitä ennen he olivat sivelleet kasvojani ja molempia käsiäni erittäin hyvänhajuisella voiteella, joka muutamassa minuutissa poisti nuolien aiheuttaman kirvelyn. Nämä seikat ja heidän ruokansa ja juomansa aikaansaama virkistys herättivät minussa nukkumishalua. Minä nukuinkin kahdeksan tuntia, kuten minulle myöhemmin vakuutettiin, eikä ihmekään, sillä lääkärit olivat Keisarin käskystä sekoittaneet unijuomaa härkä tynnyrien viiniin.

Näyttää siltä, että heti sen jälkeen, kun minut oli maihin tuloni jälkeen löydetty rannalta nukkumasta, oli toimitettu pikalähetti viemään Keisarille tietoa asiasta. Keisari oli sitten neuvostossaan päättänyt, että minut oli sidottava kertomallani tavalla (se tapahtui yöllä nukkuessani), että minua varten oli lähetettävä runsaasti ruokaa ja juomaa ja valmistettava ajoneuvot, joissa minut voitiin kuljettaa pääkaupunkiin.

Tämä päätös kenties tuntuu kovin uskaliaalta ja vaaralliselta, ja varmaa on, ettei niin menettelisi yksikään Euroopan ruhtinas samanlaisessa tilanteessa, mutta se oli nähdäkseni sittenkin erinomaisen viisas ja jalo päätös. Jos näet tämä väki olisi yrittänyt surmata minua keihäillään ja nuolillaan minun nukkuessani, olisin epäilemättä tuntenut heti herätessäni kipua, joka olisi voinut kiihtää kiukkuani ja voimaani siihen määrään, että olisin kyennyt katkomaan siteeni, ja koska he siinä tapauksessa eivät olisi voineet minua mitenkään vastustaa, ei heidän myöskään olisi sopinut odottaa mitään armoa.

Tämä kansa on erinomaisesti perehtynyt matematiikkaan ja saavuttanut suuren valmiuden mekaanisissa töissä saaden avustusta ja rohkaisua Keisarilta, joka on kuuluisa tieteiden suosija. Tällä ruhtinaalla on useita pyörien varassa liikkuvia ajoneuvoja, joita käytetään tukkien ja muiden painavien esineiden kuljetukseen. Hän rakennuttaa usein suurimpia sotalaivojaan, joista muutamat ovat yhdeksän jalan pituisia, metsässä, missä rakennuspuut kasvavat, ja kuljetuttaa ne sitten näillä siirtolaitteillaan merenrantaan, kolmen tai neljänkin sadan kyynärän päähän. Viidellesadalle kirvesmiehelle ja insinöörille annettiin heti tehtäväksi valmistaa kaikkia entisiä suurempi kuljetuslaite. Sen muodosti puinen kehys, joka kohosi kolme tuumaa maasta, suunnilleen seitsemän jalan pituinen ja neljän levyinen, ja liikkui kahdenkolmatta pyörän varassa. Kuulemani huuto tervehti tätä saapuvaa kuljetuslaitetta, joka oli nähtävästi lähtenyt liikkeelle neljä tuntia maihintuloni jälkeen. Se tuotiin minun makaavan viereen. Pahin vaikeus oli kuitenkin siinä, miten saataisiin minut nostetuksi ja ajoneuvoihin sijoitetuksi. Sitä tarkoitusta varten pystytettiin kahdeksankymmentä jalan korkuista paalua ja kiinnitettiin erittäin lujat purjelangan vahvuiset köydet koukuilla lukuisiin siteisiin, joilla työmiehet olivat vyöttäneet niskani, käteni, ruhoni ja jalkani. Nämä köydet liikkuivat useiden paaluihin kiinnitettyjen väkipyörien varassa ja niitä vetämässä oli yhdeksänsataa väkevintä miestä. Ei kulunut kolmeakaan tuntia, kun minut oli kohotettu, laskettu kuljetuslaitteisiin ja sidottu niihin kiinni. Kaiken tämän minä tiedän ainoastaan kuulemalta, koska juomaani sekoitettu nukuttava lääke piti minua koko toimituksen ajan sikeässä unessa. Viisitoistasataa Keisarin jykevintä hevosta, kaikki suunnilleen puolenviidettä tuuman korkuisia, oli valjastettu vetämään minua pääkaupunkiin, joka, kuten jo sanoin, sijaitsi puolen peninkulman päässä.

Kun olimme olleet matkalla noin neljä tuntia, herätti minut sangen naurettava seikka. Ajoneuvot oli hetkeksi pysähdytetty, koska tahdottiin korjata jotakin epäkuntoon joutunutta kohtaa, ja parin kolmen nuoren miehen teki mieli nähdä, miltä minä näytin nukkuessani. He kapusivat ajoneuvoihin, lähenivät erittäin varovasti kasvojani, ja eräs heistä, kaartinupseeri, pisti vasempaan sieraimeeni teräväkärkisen lyhyen säilänsä, joka kutitti nenääni kuin oljenkorsi ja sai minut ankarasti aivastamaan. Sitten he hiipivät huomaamattani pois, ja minä sain vasta kolmen viikon kuluttua kuulla, minkätähden olin herännyt aivan äkkiä. Sen päivän iltapuolella kuljimme vielä pitkän taipaleen ja pysähdyimme vihdoin yöksi. Kummallakin puolellani oli viisisataa vartiosotilasta, puolet soihduilla ja toiset puolet jousilla ja nuolilla varustettuina, valmiina ampumaan minua, jos aikoisin liikahtaakaan. Seuraavana aamuna auringon noustessa lähdimme jälleen matkaan ja saavuimme puolenpäivän tienoissa kahdensadan kyynärän päähän kaupungin portista. Keisari ja hänen koko hovinsa tulivat meitä vastaan, mutta korkeat upseerit eivät millään muotoa sallineet Hänen Majesteettinsa saattavan korkeata henkilöänsä vaaraan nousemalla ruumiilleni.

Siinä, mihin ajoneuvot pysähtyivät, sijaitsi vanha temppeli, jota pidettiin suurimpana koko kuningaskunnassa. Muutamia vuosia aikaisemmin sen oli saastuttanut luonnoton murha, ja koska tämä uskonintoinen kansa piti sitä auttamattomasti häpäistynä, se oli otettu maalliseen käytäntöön ja kaikki koristukset ja sisustuslaitteet oli korjattu pois. Oli päätetty, että minun tuli asua tässä rakennuksessa. Pohjoiseen päin avautuva valtaportti oli suunnilleen neljän jalan korkuinen ja melkein kaksi jalkaa leveä, joten voin siitä helposti ryömiä. Portin kummallakin puolella oli pieni akkuna tuskin kuuden tuuman korkeudella maasta; vasemmanpuoliseen kiinnittivät Hallitsijan sepät yhdeksänkymmentäyksi ketjua, jotka muistuttivat eurooppalaisten naisten kellonvitjoja ja olivat suunnilleen niiden pituiset. Ne kiinnitettiin vasempaan jalkaani kuudellaneljättä munalukolla. Vastapäätä tätä temppeliä, suuren valtatien toisella puolella, kahdenkymmenen jalan etäisyydessä, kohosi ainakin viiden jalan korkuinen torni. Siihen nousivat Keisari ja useat hänen hovinsa korkeimmat herrat voidakseen katsella minua, kuten minulle kerrottiin; minä näet en voinut nähdä heitä. Laskettiin, että toistasataatuhatta maan asukasta tuli ulos kaupungista samassa tarkoituksessa, ja luulenpa, että vähintään kymmenentuhatta nousi aina kerrallaan tikapuita pitkin ruholleni vartiosotilaista huolimatta. Pian annettiin kuitenkin julistus, jossa se kiellettiin kuoleman uhalla. Havaittuaan, että minun oli mahdoton katkaista kahleitani, työmiehet leikkasivat poikki kaikki siteeni, ja minä nousin seisomaan, mieli ylen haikeana. Sitä hälinää ja hämmästystä, joka väkijoukossa syntyi, kun nähtiin minun nousevan ja kävelevän, on mahdoton kuvailla. Vasempaa jalkaani kahlehtivat ketjut olivat suunnilleen kahden kyynärän pituiset, joten voin astella eteen- ja taaksepäin puoliympyrässä, vieläpä, kun ne oli kiinnitetty neljän tuuman päähän portinpielestä, ryömiä temppeliin ja maatakin siellä pitkin pituuttani.

TOINEN LUKU

Lilliputin Keisari tulee erinäisten korkeaan aateliin kuuluvien henkilöiden saattamana tapaamaan vangittua. Keisarin henkilön ja asun kuvailua. Oppineet miehet saavat tehtäväkseen perehdyttää tekijää kieleensä. Hän saavuttaa suosiota lauhkealla luonnonlaadullaan. Hänen taskujansa pengotaan ja hänen säilänsä ja pistoolinsa otetaan häneltä pois.

Noustuani taas jaloilleni katselin ympärilleni, ja täytyy tunnustaa, etten ole milloinkaan katsellut hupaisempaa näkymöä. Koko seutu näytti pelkältä puutarhalta, ja aidatut pellot, jotka yleensä olivat neljänkymmenen neliöjalan laajuiset, muistuttivat kukkalavoja. Vainioitten keskellä oli siellä täällä pienoismetsiä, joiden korkeimmat puut olivat arviolta seitsemän jalan pituisia. Vasemmalla näkyvä pääkaupunki oli kuin maalattu kaupunkinäköala teatterissa.