Hän pysähtyy, tarkastaa katseellaan lehvien tummia tiheikköjä; ja äkkiä kuun valossa hänkin vuorostaan huomasi kuninkaan varjon lähteen kuvastimessa. Naisten tavallista nopeaälyisyyttä osoittaen hän ei lainkaan nostanut silmiään puun oksiin:
"Herra, minun Jumalani", sanoi hän aivan hiljaa, "salli minulle se armo, että saan puhua ensiksi!"
Hän käy yhä lähemmäksi. Kuulkaa siis, miten hän salaa varoittaa ja valmistaa ystäväänsä:
"Sire Tristan, mitä olettekaan uskaltanut! Kutsua minut tällaiseen paikkaan, tällaiseen aikaan! Jo monta kertaa olitte pyytänyt minua nähdäksenne, rukoillaksenne minulta jotakin, niin sanoitte. Mitä siis? Mitä odotatte siis minulta? Tulin vihdoin, sillä kuningattarena olen velvollinen rukoustanne kuulemaan. Tässä olen siis: mitä tahdotte?"
"Kuningatar, tahdon rukoilla teitä lauhduttamaan kuninkaan vihan."
Isolde itkee ja värisee. Mutta Tristan ylistää mielessään Jumalaansa, joka on antanut ilmi vaaran hänen armaalle ystävättärelleen.
"Niin, kuningatar, olen pyytänyt teitä tavata monasti ja aina turhaan: ette kertaakaan, senjälkeen kun kuningas karkoitti minut, ole suvainnut noudattaa kutsuani. Mutta säälikää toki minua raukkaa; kuningas vihaa minua, en tiedä minkätähden; mutta te ehkä sen tiedätte; ja kukapa muu osaisi paremmin haihduttaa hänen vihaansa kuin te, kuningatar, jonka sydämessä ei asu vilppiä eikä petosta, siveä ja suloinen Isolde, johon hänen sydämensä luottaa?"
"Ettekö siis tosiaan tiedä, sire Tristan, että hän epäilee meitä molempia? Ja minkälaisesta tihutyöstä lisäksi! Pitääkö minun, jotta häpeäni mitta olisi oikein täysi, vielä itse sanoa se teille! Herrani ja kuninkaani luulee, että minä rakastan teitä rikollisella rakkaudella! Jumala tietää sentään viattomuuteni, ja jos valehtelen, niin antakoon hän ruumiini tulla häpeään! En koskaan ole antanut rakkauttani ainoallekaan miehelle, paitsi hänelle, joka ensimäisen kerran neitseenä sulki minut syliinsä. Ja sitten te toivotte, että minä rukoilisin kuninkaalta teille armoa! Mutta jos hän vain tietäisi, että olen tullut tänne petäjän luo, niin hajoittaisi hän jo huomenna tuhkani kaikkiin ilman tuuliin!"
Tristan huokasi:
"Rakas eno, sanotaanhan: 'Ei kenkään ole halpamainen, joka ei tee mitään halpaa'. Mutta millaisessa sydämessä onkaan siinnyt niin kurja epäluulo?"