Kun muut metsänkävijät löysivät puun juurelta tuon päättömän ruumiin, kiiruhtivat he tuota pikaa kauhuissaan pakoon, ikäänkuin itse kuolema Tristanin hahmossa olisi jo ajanut heitä takaa.
Mutta laakson liepeellä kukkaisessa kartanossaan Tristan ja kuningatar nukkuivat yhä hellässä syleilyssä. Gorvenal saapui heidän luokseen, hiljaa hiipien, surmatun pää kädessään.
Iloittaakseen herransa mieltä tämän herätessä ripusti hän pään hiuksista kiinni majan tukisalkoon: tuuhea lehvikkö kiersi sitä joka puolelta kuin seppele.
Tristan heräsi ja näki samassa lehtien lomitse pään, joka tuijotti häneen. Hän tunsi Guenelonin ja hypähti kauhistuneena seisaalleen. Mutta hänen vanha mestarinsa huusi hänelle:
"Ole turvassa poikani, hän on kuollut. Minä surmasin hänet tällä miekalla. Poikani, hän oli sinun vihollisesi!"
Riemu täytti Tristanin mielen: se, joka vihallaan vainosi häntä, pahin kaikista, Guenelon, oli lyöty.
Senjälkeen ei kukaan enää uskaltanut tunkeutua aarniometsän syvyyteen: pelko estää ketään sinne yrittämästä, ja rakastavaiset elävät kahden sen valtiaina.
Siihen aikaan valmisti Tristan itselleen tuon kuuluisan jousen, Iki-Tarkan, joka aina osui suoraan maaliin, tähtäsi sillä mihin tahansa, ihmiseen tai eläimeen.
Arvon herrat, mitä nyt tulen kertomaan tapahtui eräänä kesäpäivänä, juuri elonkorjuun aikaan, vähän jälkeen Helluntain, ja kaikki lintuset livertelivät aamukasteisessa metsässä auringonnousun hetkellä. Tristan astui ulos majastaan, vyötti miekan vyölleen, pani jousensa Iki-Tarkan ampumakuntoon ja läksi yksin metsästämään. Mutta ennen iltaa alkoi suuri tuska häntä ahdistaa. Oliko ketään muita maan pinnalla, jotka niin suuresti rakastivat toisiaan ja jotka saivat maksaa niin ankaran hinnan rakkaudestaan!
Kun Tristan palasi metsältä päivän helteen ja surullisten mietteiden rasittamana, sulki hän kuningattaren syliinsä: