Metsänvartija menee odottamaan kuningasta Punaisen-Ristin luo. Kirottu vakoilija! Mutta niinpä tulikin hänen osakseen häpeällinen kuolema, kuten tulemme kertomuksen kulusta pian huomaamaan.
Kuningas antoi satuloida hevosensa, vyötti miekan vyölleen ja ratsasti salaa ulos kaupungista ilman ainoatakaan seuralaista. Siinä yksin ratsastaessaan muistui hänen mieleensä yö, jolloin hän oli yllättänyt sisarenpoikansa ja otattanut hänet vangiksi: millaista hellyyttä olikaan silloin huokunut Tristania kohtaan Isolde ihanainen, tuo kaunis, tuo kirkasotsainen! Jos hän nyt heidät yllättää, on hän vihdoinkin rankaiseva heitä heidän suurista synneistään, kostava niille, jotka ovat hänet häväisseet…
Punaisen-Ristin luona hän kohtasi metsänvartijan:
"Mene edellä; ja opasta minut nopeasti ja suorinta tietä perille."
Suurten puiden tummat varjot saartavat heitä. Kuningas seuraa vakoilijaa. Hän luottaa miekkaansa, joka ennenkin on iskenyt niin monta kunniakasta iskua. Ah, jos Tristan herää, niin toinen heistä, Jumala yksin tiesi, kumpiko, on jäävä kuolleena paikalle. Vihdoin metsänvartija kuiskaa:
"Kuningas, nyt olemme aivan lähellä."
Vahti piti kuninkaan jalustimia ja köytti hevosen kiinni ohjista viheriän omenapuun oksiin. He kävivät vielä lähemmäksi lymypaikkaa ja äkkiä paljastuikin heidän silmilleen kukkaismaja aurinkoisella aholla.
Kuningas heittää pois yltään hienoin kultahakasin kiinnitetyn viittansa ja hänen uljas vartensa kohouu täyteen mittaansa. Hän vetää miekan tupesta ja vannoo sydämessään surmaavansa itsensä, ellei hän nyt saa heitä hengiltä. Metsänvartija astuu hänen jäljessään; kuningas antaa hänelle merkin kääntyä takaisin.
Hän tunkee yksin sisälle lehtimajaan, paljain miekoin ja kohottaa aseensa… Mikä onnettomuus, jos hän nyt todellakin sivaltaa! Mutta hän huomasi silloin, että heidän huulensa olivat erillään ja että paljas miekka oli erottamassa heidän ruumiitaan:
"Jumalani", sanoi hän itsekseen, "mitä näenkään! Pitääkö minun surmata heidät? Jos he todellakin rakastaisivat toisiaan mielettömällä rakkaudella, niin olisivatko he näin pitkän korpi-oleskelun jälkeen asettaneet paljasta miekkaa väliinsä? Ja eikö jokainen tiedä, että paljas miekka, joka on asetettu kahden ruumiin väliin, on puhtauden suojaaja ja takuu? Jos he rakastaisivat toisiaan viallisella rakkaudella, niin lepäisivätkö he noin puhtaasti? Ei, minä en tapa heitä; olisi suuri synti satuttaa heihin kättänsä; ja jos herättäisin tuon viattoman nukkujan ja jompikumpi meistä saisi surmansa, puhuttaisiin siitä tapauksesta pitkät ajat häpeällisiä juttuja meidän vahingoksemme. Mutta jätänpä sellaiset merkit jälelle, jotta he herätessään tietävät, että olen löytänyt heidät nukkumassa, että en ole tahtonut heidän kuolemaansa ja että Jumala on armahtanut heitä."