Kun illan varjot laskeutuivat maan yli, lähti Tristan matkaan Gorvenalin kanssa. Tintagelin porteilla he erosivat. Muureilla vartijat antoivat toitotusmerkkejään. Tristan hyppäsi ojaan ja hiipi siten kaupungin läpi henkensä uhalla. Hän kiipesi, kuten ennen muinoinkin, yli puutarhan terävän aitapaalutuksen, sivuutti marmoripenkereet, lähteen ja suuren petäjän ja lähestyi sitä ikkunaa, jonka takana kuningas nukkui. Hän mainitsi hiljaa hänen nimensä. Mark heräsi.
"Ken olet sinä, jonka kutsu kaikuu minulle yöstä tällaisella hetkellä?"
"Sire, minä olen Tristan, tuon teille erään kirjelmän; minä jätän sen tuohon akkunan ristikolle. Kiinnittäkää vastauksenne oksaan Punaisen-Ristin kohdalle."
"Laupiaan Jumalan nimessä, hyvä sisarenpoikani, odota minua!"
Hän syöksyi kynnykselle ja kolmeen kertaan huusi yöhön: "Tristan!
Tristan! Tristan, poikani!"
Mutta Tristan oli paennut. Hän saavutti aseenkantajansa ja ponnahti ketterästi satulaan:
"Hullu!" sanoi Gorvenal, "kiiruhda, paetkaamme tätä tietä."
He saapuivat vihdoin erakkomajalle, jossa löysivät heitä odottamassa rukoilevan erakon ja kyyneleissään kylpevän Isolden.
XI.
Surman Kaalamo.