Hän lähestyi tulipätsiä kalpeana ja horjuen. Kaikki katsoivat häneen henkeään pidättäen; rauta oli hehkuvan punainen. Silloin hän upotti paljaat käsivartensa hiillokseen, tarttui rautakankeen, astui yhdeksän askelta kantaen sitä, sitten heitti sen pois ja risti käsivartensa ojentaen ne esiin peukalot ulospäin. Ja jokainen näki, että hänen ihonsa oli tuoreempi ja eheämpi kuin luumupuun hedelmä.
Silloin kohosi kaikista rinnoista suuri kiitoksen huokaus Jumalan puoleen.
XIII.
Satakielen sävel.
Kun Tristan tultuaan takaisin metsänvartija Orrin majaan oli heittänyt yltään pyhiinvaeltaja-sauvansa ja kaapunsa, tunsi hän selvästi sydämessään, että nyt oli tullut hetki täyttää kuningas Markille vannottu vala ja poistua Cornwallin maasta.
Mitä hän vielä viivytteli? Kuningattaren kunnia oli pelastettu, kuningas rakasti häntä ja piti häntä arvossa. Artturkin tarpeen vaatiessa ottaisi hänet suojelukseensa eikä mikään juonittelu enää yltäisi häneen. Miksi siis enää harhailla Tintagelin lähistöllä? Hän pani vain turhan tähden alttiiksi elämänsä ja metsänvartijankin elämän ja lisäksi Isolden rauhan. Varmasti oli nyt lähdettävä, ja viimeisen kerran oli hän pyhiinvaeltaja-puvussa Valko-Nummella tuntenut Isolden kauniin ruumiin värisevän sylissään.
Kolme päivää vielä hän viivytteli voimatta irtautua maasta, jossa kuningatar eli. Mutta kun saapui neljäs päivä, otti hän hyvästit metsänvartijalta, joka oli häntä piilottanut luonaan, ja sanoi Gorvenalille:
"Jalo mestarini, nyt on meillä pitkä matka edessämme, nyt on hetki tullut lähteä Gallian maahan."
He lähtivät matkaan surumielin, keskellä yötä. Mutta heidän tiensä kulki pitkin sen paalutetun puutarhan viertä, jonka luona Tristan muinoin odotteli ystäväänsä. Yö oli kirkas. Tien käänteessä, ei kaukana paalu-aidasta, näki hän kuunvalossa suuren petäjän mahtavan varjon.
"Jalo mestarini, odota minua läheisessä metsikössä; palaan tuossa tuokiossa."