"Olen, kuningatar, hän on Lidanissa, piilossa minun linnassani."
"Onko totta, että hän on ottanut itselleen vaimon Bretagnessa?"
"Kuningatar, teille on puhuttu totta. Mutta hän vakuuttaa, ettei hän ole teitä pettänyt, ettei hänen elämässään ole yhtään hetkeä, jona hän ei olisi rakastanut teitä enemmän kuin kaikkia muita naisia maan päällä, että hän kuolee, ellei hän saa nähdä teitä edes yhden ainoan kerran; hän rukoilee teitä antamaan siihen suostumuksenne sen lupauksen nimessä, jonka annoitte hänelle silloin, kun viimeksi puhuitte keskenänne."
Kuningatar vaikeni hetkisen muistaen tuota toista Isoldea. Vihdoin hän vastasi:
"Niin, viimeksi kun hänet näin, sanoin hänelle: 'Jos joskus vain näen jaspis-sormuksen, ei torni, ei linna, ei kuninkaan kielto ole estävä minua täyttämästä ystäväni tahtoa, olkoon se sitten viisasta tai mieletöntä…'"
"Kuningatar, kahden päivän päästä hovi jättää Tintagelin asettuakseen Valko-Nummelle. Tristan pyytää ilmoittaa, että hän silloin on tien varrella orjantappurapensaikossa lymyssä. Hän pyytää, että säälisitte häntä."
"Ystävä, ei torni, ei linna, ei kuninkaan kielto ole estävä minua täyttämästä ystäväni tahtoa."
Määräpäivänä, kun koko Markin hovi teki lähtöä Tintagelista, Tristan ja Gorvenal, Kaherdin ja hänen aseenkantajansa pukeutuivat kypärään ja rautapaitaan, ottivat miekkansa ja kilpensä ja lähtivät salaisia polkuja myöten sovitulle paikalle. Kaksi tietä johti metsän läpi Valko-Nummelle: toinen oli kaunis ja sileä, siitä oli määrä kulkea hovi joukkueen, toinen oli kivinen ja hyljätty. Tristan ja Kaherdin lähettivät tätä viimemainittua myöten molemmat aseenkantajansa: heidän tuli odottaa hevosten ja kilpien kanssa määräpaikalla. Itse he häipyivät lehvien väliin ja kätkeytyivät pensaikkoon, ja sen eteen Tristan asetti kuusamakierteisen pähkinäpuun oksan.
Pian näkyikin tiellä kuninkaallinen kulkue. Ensin tuli kuningas Markin saattue, marsalkat ja majoittajat, kokit ja juomanlaskijat, kotipapit ja koiranvartijat, jotka viimeksimainitut kulettivat vintti- ja ajokoiria, sitten haukankantajat, jotka pitivät lintuja vasemmassa kädessään, sitten metsästäjät, sitten ritarit ja paroonit, kaikki mitä kauneimmassa järjestyksessä. He käyvät kaksitellen, hitaasti ja arvokkaasti ja upeat ovat he katsella kultakirjailluin samettiloimin verhottujen hevostensa selässä. Sitten tuli kuningas Mark, ja Kaherdin ihaili suuresti hänen lähimpiä seuralaisiaan, jotka kaikki olivat puetut kulta- ja purppuravaatteisiin.
Sitten tulee esiin kuningattaren kulkue. Ensin tulevat pesurouvat ja kamarineidot, sitten paroonien ja kreivien vaimot ja tyttäret. He kulkevat yksitellen, kullakin nuori ritari saattajanaan. Vihdoin tulee esiin ratsu, jonka selässä istuu nainen, jonka vertaa kauneudessa ei Kaherdin vielä ikinä ole nähnyt. Hän on sekä kasvoiltaan että vartaloltaan sorea. Hänen lantionsa ovat tyttömäiset, silmäkarvansa hienopiirteiset, silmänsä hymyilevät, hampaansa pienet ja somat. Hän on punaisessa puvussa ja kullasta ja jalokivistä tehty ripa kimaltelee hänen hienolla otsallaan.