"Mene, en usko sinua! Sinäkin Perinis, Perinis Uskollinen, olet minut pettänyt!"
Kauan odotti Tristan, että Perinis saapuisi tuomaan hänelle kuningattaren anteeksiantoa. Perinis ei tullut ollenkaan.
Aamulla pukeutuu Tristan väljään, repaleiseen kaapuun. Hän maalaa sieltä täältä kasvonsa punaisella ja pähkinänviheriällä, niin että hän on aivan spitaalisairaan näköinen. Hän ottaa toiseen käteensä puulautasen almujen keräilyä varten ja toiseen helistimen.
Hän kulkee pitkin Saint-Lubinin katuja ja anelee kaikilta ohikulkijoilta almua särähtävällä äänellä. Jospa hän saisi edes nähdä kuningattaren!
Vihdoin hän astuu ulos linnastaan; Brangien ja kamarineidot ja palvelijat ja asemiehet seuraavat häntä. Hän kääntyy kirkkoon vievälle tielle. Spitaalinen kulkee saattueen jälessä, helisyttää kulkustaan ja rukoilee valittavalla äänellä:
"Kuningatar, tehkää laupeudesta minulle joku hyvätyö. Ette aavista, miten olen sen tarpeessa!"
Hänen kauniista ruumiistaan ja ryhdistään on Isolde heti tuntenut hänet. Hän värisee kuin haavan lehti, mutta ei suvaitse luoda häneen edes katsettaan. Spitaalinen rukoilee häntä sydäntäsärkevästi, hän laahautuu hänen jälessään:
"Kuningatar, älkää vihastuko minulle siitä, että näin rohkenen lähestyä teitä; armahtakaa minua, olen hyvin sen ansainnut!"
Mutta kuningatar huutaa palvelijoilleen ja asemiehilleen:
"Ajakaa pois tuo haaska!"