Tristan lähti Carhaixista kenenkään tietämättä. Hän ei ilmoittanut siitä ei sukulaisilleen, ei ystävilleen, ei edes rakkaalle toverilleen Kaherdinille. Hän lähti kurjissa pukimissa, jalkaisin, sillä kukaan ei kiinnitä huomiota kurjiin kulkureihin valtamaanteillä. Hän käveli siksi kunnes hän saapui meren rannalle.
Satamassa par'aikaa muuan suuri kauppalaiva hankkiutui lähtöön; jo hinasivat merimiehet purjeita ja nostivat ankkuria laskeakseen ulapalle.
"Jumala olkoon kanssanne, hyvät herrat, olkoon purjehduksenne suotuisa!
Mitä maata kohti lähdette?"
"Tintageliin purjehdimme!"
"Tintageliin! Voi, hyvät herrat, ottakaa minut mukaanne."
Tristan pääsee mukaan. Suotuisa tuuli paisuttaa purjeita ja laiva kiitää laineilla. Viiden vuorokauden kuluttua laskee se ankkuriin Tintagelin edustalla.
Linnaan johti vain yksi rautaportti ja kaksi asemiestä vartioi sitä yötä ja päivää. Miten päästä sisään?
Tristan istuutui rannikolle. Hän kuuli eräältä ohikulkevalta, että Mark oli linnassa.
"Mutta missä on kuningatar ja Brangien, hänen kaunis seuranaisensa?"
"He ovat myös Tintagelissa, äskettäin näin heidät: kuningatar Isolde näytti surulliselta kuten tavallisesti."