"Kaunokaiseni, jo kauan sitten olen sen oppinut. Pääni kautta, joka ennen oli vaaleakutrinen, jos järki on siitä raukasta kaikonnut, niin on se teidän syynne, kaunokainen. Eikö juuri teidän pitänyt varjella sitä juomaa, jonka join avoimella merellä! Join sitä helteen tuskassa hopeapikarista ja ojensin sen sitten Isoldelle. Te yksin sen tiesitte, kaunokainen; ettekö muista sitä enää?"
"En!" vastasi Brangien, ja aivan kuohuksissaan hän riensi Isolden huoneeseen ja narri kiirehti jälessä huutaen: "Armahtakaa!"
Hän astuu sisään, näkee Isolden, syöksyy häntä kohti käsivarret levällään painaakseen hänet rintaansa vasten, mutta häpeissään, kauhun hien noustessa hänen otsalleen Isolde väistyy, pakenee. Nähdessään, että Isolde karttaa häntä Tristan vavahtaa häpeästä ja suuttumuksesta, vetäytyy oven puoleen:
"Totisesti olen liian kauan elänyt, koska olen nähnyt sen päivän, jolloin Isolde työntää minut pois, kieltää minulta rakkautensa ja pitää minua liian halpana! Ah, Isolde, joka paljon rakastaa, myöhään unhoittaa! Isolde, kaunis ja kallisarvoinen asia on pulppuava lähde, joka levein ja kirkkain aaltosin tulvehtii; mutta sinä päivänä, jolloin se kuivuu, ei sillä tee enää mitään; sellainen on sammunut rakkauskin."
Isolde vastaa:
"Veljeni, katson teitä, epäilen, värisen, en tiedä, en tunne
Tristania…"
"Kuningatar Isolde, minä olen Tristan, sama mies, joka teitä niin suuresti on rakastanut. Ettekö muista kääpiötä, joka siroitteli jauhoa vuoteittemme väliin, ja hyppäystä, jonka tein, ja verta, joka vuoti haavastani? Entä lahjaa, jonka teille lähetin, pientä Helu-Lelu-koiraa, jolla oli lumottu kello kaulassaan? Ettekö muista niitä hienosti veisteltyjä lastuja, jotka heitin puroon?"
Isolde katsoo häneen, huokaa, ei tiedä, mitä sanoa, mitä uskoa. Hän näkee kyllä, että tämä mies tietää kaikki, mutta hulluutta olisi tunnustaa hänet Tristaniksi; ja Tristan nähdessään, ettei hän voi tuntea häntä, sanoo hänelle:
"Rouva kuningatar, tiedän kyllä, että olette ottanut rakkautenne pois minulta ja syytänpä teitä sentähden petollisuudesta. Kuitenkin muistan ajan, jolloin te rakastitte minua suuresti. Metsän aution helmassa, lehtimajan varjossa! Muistatteko vielä sitä päivää, jolloin annoin teille kunnon koirani Äkähampaan? Oi, se on uskollisesti rakastanut minua aina ja minun vuokseni jättäisi se vieläkin Isolde Vaaleahiuksen. Missä se on? Mitä olette sille tehneet? Se ainakin tuntisi minut."
"Sekö tuntisi teidät! Te puhutte mielettömyyksiä, sillä siitä asti kun Tristan lähti, on se maannut tuolla alhaalla kopissaan äreänä ja syössyt vihaisena jokaisen päälle, joka vain on yrittänyt sitä lähestyä. Brangien, tuo se tänne!"