"Jalo, armas ystävä", sanoo Tristan, "olen vieraalla maalla, jossa minulla ei ole sukua, ei muuta ystävää kuin te; te olette täällä ollut ainoa iloni ja lohtuni. Nyt kuolen, tahtoisin nähdä Isolde Vaaleahiuksen. Mutta miten tehdä hänelle tiettäväksi toivoni? Oi, jospa minulla olisi joku sanansaattaja, joka tahtoisi lähteä hänen luokseen, niin hän tulisi; niin suuresti hän minua rakastaa! Kaherdin, jalo toveri, ystävyytemme, toveruutemme ja sydämenne jalouden nimessä rukoilen teitä: uskaltakaa puolestani tämä uhkaretki, ja jos tuotte vastauksen, tulen vasalliksenne ja rakastan teitä enemmän kuin ketään muuta maailmassa."
Kaherdin näkee, miten Tristan itkee, heikontuu yhä, vaikeroi tuskissaan; hänen sydämensä heltyy, hän vastaa lempeästi myöntäen:
"Jalo toveri, älkää kyynelöikö; teen kaikki, mitä tahdotte. Rakkaudesta teihin, ystävä, annan vaikka henkeni. Ei mikään vastus eikä kärsimys ole estävä minua koettamasta parastani. Sanelkaa viestinne ja minä valmistun lähtemään."
Tristan vastasi:
"Ylistetty ollos, ystävä! Siispä kuulkaa rukoukseni. Ottakaa tämä sormus: se on merkki meidän välillämme. Ja kun te saavutte hänen maahansa, olkaa hovissa olevinanne kauppias. Näytelkää hänelle silkkikankaita ja siinä ohessa näyttäkää hänelle tämä sormus; heti hän silloin kyllä keksii jonkun salajuonen saadakseen kanssanne kahdenkeskisen keskustelun. Silloin sanokaa hänelle, että sydämeni tervehtää häntä, että ainoastaan hän voi lievittää tuskaani; sanokaa hänelle, että hän muistaisi meidän muinaisia riemujamme ja suuria surujamme ja kaikkia meidän uskollisen ja hellän rakkautemme kauniita hetkiä; että hän muistaisi lemmenjuomaa, jonka joimme yhdessä merellä. Oi, kuoleman joimme silloin itsellemme! Muistakoon hän myös valaa, jonka hänelle vannoin, että en koskaan rakastaisi ketään muuta kuin häntä: olen pitänyt lupaukseni."
Seinän läpi Isolde Valkokäsi kuuli nämä sanat ja oli vähällä mennä tainnoksiin.
"Kiiruhtakaa, toveri, ja palatkaa pian takaisin; jos viivytte, ette enää tapaa minua elossa. Neljänkymmenen päivän kuluttua tuokaa luokseni Isolde Vaaleahius. Salatkaa lähtönne sisareltanne, tai sanokaa, että menette etsimään lääkäriä. Ottakaa kaunis laiva ja kaksi purjetta, valkoinen ja musta. Jos kuningatar Isolde on mukananne, nostakaa palatessanne valkea purje. Ystävä, muuta ei minulla ole enää sanottavaa: Jumala olkoon kanssanne ja tuokoon teidät terveenä takaisin."
Hän huokaa, itkee ja valittaa. Kaherdin tekee samoin, suutelee
Tristania ja ottaa jäähyväiset.
Ensimäisen tuulen viritessä hän lähti merille. Merimiehet ottivat mukaansa kaikenlaista kallisarvoista tavaraa, harvinaisen värisiä silkkikankaita, Toursin pöytä-astioita, Poitoun viinejä, espanjalaisia jahtihaukkoja; tällä lailla toivoi Kaherdin pääsevänsä Isolden lähettyville. Kahdeksan päivää ja kahdeksan yötä he täysin purjein kiitivät Cornwallia kohti.
Naisen viha on jotakin hirvittävää, ja jokainen sitä kavahtakoon! Mitä enemmän hän on rakastanut, sitä julmempi on hänen kostonsa. Naisten rakkaus syttyy pian ja pian syttyy myös heidän vihansa liekki; ja heidän kaunansa kestää kauemmin kuin heidän ystävyytensä. He osaavat hillitä rakkauttaan, vaan eivät vihaansa. Seinän läpi Isolde Valkokäsi oli kuullut jok'ainoan sanan. Hän oli niin suuresti rakastanut Tristania! Ja nyt hän sai tietää hänen rakastavan toista. Hän salasi sydämeensä kuulemansa sanat: mutta sopivan hetken tullen, miten kovasti onkaan hän kostava rakkaimmalleen! Kuitenkaan ei hän millään tavoin ilmaissut tunteitaan ja heti kun ovet jälleen avattiin, hän astui Tristanin huoneeseen ja, salaten suuttumuksensa, palveli häntä edelleen mitä herttaisimmin, kuten sopii rakastavalle naiselle. Hän puheli hänelle hellästi, suuteli häntä huulille ja kysyi, tulisiko Kaherdin piankin takaisin tuon lääkärin kanssa, joka voisi hänet parantaa… Mutta koko ajan hän hautoi mielessään kostoa.