Jospa hän sattumalta olisi tietänyt Samarang'in luostarin korkeista muureista, hiljaisista puutarhoista ja vaiteliaista nunnista, joiden pariin hänen kohtalonsa oli hänet vievä, niin olisi hän varmaankin etsinyt kuolemaansa peljäten ja vihaten moista vapauden rajoitusta. Mutta hän kuvitteli vain mielessään malaijilaistytön tavallista elämää. Hän kuvitteli vuoroin kovaa työtä, vuoroin tulista rakkautta, juonitteluja, kultakoristeita, kotiorjuutta ja tuota suurta, mutta salattua vaikutusta, joka on puolivillin naisen harvoja oikeuksia mieheensä nähden. Mutta hänen kohtalonsa saikin tuon vanhan, sydämensä hetkellisistä vaikuttimista toimivan merikarhun karkeissa käsissä aivan oudon ja hänelle tuhoisan käänteen. Levollisesti alistuen hän kärsi kaiken: vapauden kahleet, opin tien ja uuden uskon. Mutta hän kätki samalla sydämeensä vihansa ja halveksimisensa tätä uutta elämää kohtaan. Kielen hän oppi hyvin helposti, mutta ymmärsi varsin vähän siitä uudesta uskosta, jota hyvät sisaret hänelle opettivat, omaksuen nopeasti ainoastaan uuden opin taikauskoiset ainekset. Hän kutsui lempeästi ja hyväilevästi Lingardia isäkseen joka kerta, kun tämä pikimiten kävi kovaäänisesti häntä tapaamassa. Hän huomasi näet selvästi, että tuossa miehessä piili suuri ja vaarallinen voima, jonka alle oli parasta alistua. Olihan Lingard nyt hänen käskijänsä. Ja niin hänessä neljän vuoden aikana oli kytenyt toivo päästä herransa suosioon ja tulla lopulta hänen vaimokseen, neuvonantajakseen ja oppaakseen.
Mutta nuo unelmat haihtuivat Rajah-Lautin yhdellä sanalla "tapahtukoon", mikä perusti nuoren Almayerin salaa toivoman onnen. Ja niin seisoi vastenmielisiin eurooppalaisiin helyihin puettuna batavialaisen seurueen huomion esineenä nuori, vastakääntynyt tyttö alttarin edessä, rinnallaan äkäisen näköinen valkoinen mies. Almayer olikin silloin levoton ja vähän vastahakoinen. Näytti siltä, kuin hän olisi mielellään juossut karkuun. Hän älysi kuitenkin kylliksi peljätä tulevaa appeaan ja osasi tarpeeksi panna arvoa omalle aineelliselle onnelleen, niin että häväistys jäi tekemättä. Mutta jo vannoessaan uskollisuuttaan hän punoi juonia päästäkseen ennemmin tai myöhemmin irti tuosta sievästä malaijilaistytöstä. Ja morsian taas oli oppinut siksi paljon luostarissa ollessaan, että hänestä valkoisten miesten lakien mukaan oli kohta tuleva Almayerin toveri eikä hänen orjansa, ja siksi hän mielessään lupasi itselleen toimia olosuhteiden mukaan.
Kun siis Flash, lastattuna uuden talon rakennusaineilla, lähti Batavian satamasta ja vei mukanaan nuoren parin tuntematonta Borneota kohti, niin ei sen kannella näkynytkään niin paljon rakkautta ja onnea, kuin ukko Lingard niin monasti jo etukäteen oli kerskaten ennustellut satunnaisille ystävilleen, milloin minkin hotellin parvekkeella. Vanha merikarhu itse oli onnensa kukkuloilla. Nyt hän oli täyttänyt tehtävänsä tyttöön nähden. "Niinkuin tiedätte, minä tein hänet orvoksi." Näin hän usein juhlallisesti lopetti puheensa, kun hän tapansa mukaan kertoili liikeasioistaan kokoonhaalitulle jätkäjoukolle. Ja hänen humalaisten kuulijainsa hyväksyvät huudot täyttivät hänen yksinkertaisen sydämensä ilolla ja ylpeydellä. "Minä panen kaikki suoraa päätä täytäntöön" oli hänen toinen mielilauseensa. Ja noudattaen tätä periaatetta hän kiirehti kuumeen tapaisesti Pantai-virran rannalle tulevan talon ja varastohuoneitten rakentamista. Kunhan saataisiin kuntoon koti nuorelle parille ja varastohuoneet sitä suurta kauppaa varten, jonka kehittäminen nyt oli oleva Almayerin tehtävänä, niin voisi Lingard itse antautua salaperäiseen yritykseensä, josta hän jo viittauksin oli puhunutkin. Ja näistä viittauksistakin oli jo ymmärretty, että kysymyksessä olivat kulta- ja timanttisuonet jossain saaren keskuksessa. Almayer oli niinikään jo kärsimätön. Jos hän olisi tiennyt, mikä häntä odotti, niin ei hän varmaankaan olisi ollut niin innokas ja toivorikas nähdessään Lingardin retkikunnan viimeisen kanootin häviävän virran yläjuoksulle vievään poukamaan. Mutta kun hän nyt kääntyi ympäri, niin näki hän edessään pienen sievän talon ja suuret varastohuoneet, jotka kokonainen armeija kiinalaisia salvumiehiä huolellisesti oli rakentanut. Ja hän näki vielä uuden laiturin, jonka ympärille oli keräytynyt kanootteja kauppamiehineen. Kas silloin hän tunsi äkkiä valtavan riemun sydämessään, ajatellessaan että maailma oli nyt hänelle avoinna.
Mutta maailma oli ensin valloitettava. Ja sen valloittaminen ei ollutkaan niin helppoa kuin hän luuli. Varsin pian hän tuli huomaamaan, että häntä ei kaivattu tässä maan kolkassa, minne hän oli joutunut Lingardin pakotuksesta ja omasta heikosta tahdostaan — keskelle häikäilemättömiä juonia ja hurjaa kauppakilpailua. Arapialaiset olivat myöskin keksineet tämän virran ja perustaneet kauppa-aseman Sambiriin. Ja missä he tekivät kauppaa, tahtoivat he myöskin olla isäntinä eivätkä suvainneet kilpailijoita.
Lingard palasi tuloksitta ensimäiseltä retkeltään, mutta lähti takaisin tuhlaten kaiken rehellisen kaupan tuottaman voiton salaperäisiin matkoihinsa. Almayer kamppaili vaikeassa asemassaan ilman ystäviä ja apua. Vanha rajahi, Lakamban edeltäjä, oli ainoa, joka suojeli häntä Lingardin tähden. Sensijaan Lakamba, joka eleli yksityisenä miehenä riisiviljelyksellään, seitsemän mailin päässä virran alajuoksulla, käytti kaiken vaikutusvaltansa auttaakseen valkoisen miehen vihamiehiä. Hän punoi salajuonia tarkan suunnitelman mukaan ijäkästä rajahia ja Almayeriä vastaan vedoten avoimesti siihen, että hän muka tunsi perinpohjin heidän salaisimmatkin liikeasiansa. Hän tahtoi käydä ystävästä ja siksi hänen kookas vartalonsa näkyi usein Almayerin parvekkeella. Hänen viheriä turbaaninsa ja hänen kullalla kirjailtu takkinsa loistivat aina ensi rivissä niitten huomaavaisten malaijien joukossa, jotka tungeksien tulivat tervehtimään Lingardia tämän palatessa sisämaasta. Hänen kumarruksensa olivat aina syvimmät ja hänen kädenlyöntinsä sydämellisimmät, kun hän lausui vanhan kauppiaan tervetulleeksi. Mutta samalla hän pienillä silmillään otti selvän ajan merkeistä ja hän läksi tavallisesti noista keskusteluista tyytyväisenä, salainen hymy huulillaan. Ja nyt piti hän taas puolestaan pitkiä neuvotteluita ystävänsä ja liittolaisensa Syed Abdullan kanssa. Tämä oli arapialaisen kauppa-aseman johtaja, sangen mahtava ja vaikutusvaltainen mies saaristossa.
Siihen aikaan luultiin yleisesti siirtolassa, että Lakamban vierailut Almayerillä eivät rajoittuneet ainoastaan noihin virallisiin kohtauksiin. Usein näkivät Sambirin myöhäiset kalastajat kuutamoöinä pienen kanootin työntyvän esille kaidasta purosta valkoisen miehen talon takaa ja he näkivät sen yksinäisen omistajan melovan varovasti virtaa alas rannan synkkien varjojen suojassa. Ja näistä tapahtumista, jotka aina saatettiin asianmukaisesti kaikkien tietoon, keskusteltiin iltatulien ääressä myöhään yöhön malaijiylimyksille ominaisella kyynillisyydellä ja samalla nautittiin vahingonilolla valkoisen paholaisen, tuon vihatun hollantilaisen, koti-ikävyyksistä.
Almayer taisteli yhä epätoivoisesti. Mutta hän suunnitteli siksi huonosti taistelutapansa, että hän vähitellen menetti kaikki menestyksen mahdollisuudet kamppaillessaan niin häikäilemättömien ja päättäväisten kilpailijain kanssa kuin arapialaiset ovat. Kaupanteko loppui avaroissa varastohuoneissa, ja varastohuoneet lahosivat pala palalta. Vanhan Lingardin pankkiiri, macassarilainen Hudig, teki vararikon, ja sen mukana meni koko käytettävä kapitaali. Ja Lingardin järjettömät tutkimusmatkat olivat nielleet viime vuosien voiton. Lingard itse oli saaren keskiosissa, ehkäpä jo kuolleena. Joka tapauksessa hän ei antanut mitään elonmerkkejä itsestään. Almayer seisoi yksin tässä vastaanhankaavassa ympäristössä. Ainoana, vähäisenä hauskuutena oli hänelle yhdessä-olo pikku tyttärensä kanssa, joka oli syntynyt kaksi vuotta häitten jäljestä. Nyt oli tyttö noin kuuden vuoden vanha. Hänen vaimonsa oli jo alkanut kohdella häntä hurjalla halveksumisella, mikä ilmeni jurossa vaiteliaisuudessa, mutta toisinaan purkautui kiihkeitten soimausten tulvaksi. Almayer tunsi, että hänen vaimonsa vihasi häntä. Ja hän näki, mitenkä tämä kateellisesti, melkeinpä vihamielisesti, katseli isää ja lasta. Äiti oli mustasukkainen isälle, joka ilmeisesti oli saanut pikku tytön suosion puolelleen. Ja siksi Almayeristä tuntui, ettei hän ollut oikein turvassa tuolta naiselta omassa kodissaankaan. Kun tämä parhaillaan poltteli huonekaluja ja repi alas sieviä ikkunaverhoja, vihaten silmittömästi noita sivistyksen tunnusmerkkejä, mietiskeli Almayer, kauhuissaan näistä villin luonteen purkauksista, mitenkä hän parhaiten pääsisi irti moisesta naisesta. Hän ajatteli kaikenlaista, jopa suunnitteli hän murhaakin, mutta jollakin epämääräisellä, ponnettomalla tavalla. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä mihinkään, vaan odotteli joka päivä, että Lingard tulisi takaisin tuoden mukanaan tiedon joistain tavattomista aarteista.
Lingard palasikin, mutta vanhentuneena ja sairaana, kuin varjona entisestään. Ja hänen sisäänpainuneissa silmissään paloi kuumeen tuli. Hän oli melkein ainoa lukuisista retkeilijöistä, joka vielä oli elossa. Mutta viimeinkin oli onni hänelle ollut suotuisa! Ennen kuulumattomia rikkauksia oli hänen käsissään. Mutta hän kaipasi lisää rahaa, vain hiukkasen lisää, toteuttaakseen unelmansa satumaisista aarteista. Ja nyt oli vielä Hudigkin tehnyt vararikon! Almayer haali kokoon rahaa niin paljon kuin voi, mutta vanhus halusi vielä enemmän. Jos Almayer ei kykenisi sitä hankkimaan, menisi hän Singaporeen, vieläpä Eurooppaankin; ennen kaikkea kuitenkin Singaporeen. Ja hän veisi pikku Ninan mukaansa. Hänellä oli Singaporessa hyviä ystäviä, jotka ottaisivat tytön huostaansa ja huolehtisivat tämän koulutuksesta. Kaikki järjestyisi mainiosti. Ja tuosta tyttärestä, johon vanha merikarhu näytti siirtäneen kaiken äitiin ennen kohdistuneen kiintymyksensä, tulisi idän — ja vieläpä koko maailman rikkain nainen. Näin puheli kovalla äänellä Lingard mitellen parveketta raskain, pitkin askelin ja viittilöiden kädellään, jossa oli savuava sikaari. Hänen pukunsa ja tukkansa oli hajallaan, hän oli haltioissaan. Mutta Almayer sensijaan istua kyyhötti mattokasalla ja ajatteli kauhulla, että hänen täytyisi erota siitä ainoasta ihmisolennnosta, jota hän rakasti. Ja vielä suurempi oli kenties hänen kauhunsa kuvitellessaan sitä kohtausta, joka hänellä olisi vaimonsa, tuon villin tiikerimäisen naisen kanssa, kun tältä riistettäisiin lapsensa. Hän myrkyttää minut, ajatteli poloinen Almayer, tietäen hyvin, mitenkä yksinkertaisesti malaijit lopullisesti ratkaisivat yhteiskunnallisen, poliittisen ja perhe-elämän pulmat.
Mutta Almayerin suureksi kummaksi hänen vaimonsa kuunteli uutista aivan levollisena. Hän vilkasi vain salaa mieheensä ja Lingardiin, mutta ei sanonut halaistua sanaakaan. Tästä huolimatta hän kuitenkin hyppäsi virtaan ja ui veneen perässä, jossa Lingard juuri vei pois imettäjää kirkuvan lapsen kera. Almayerin täytyi lähteä ajamaan häntä takaa valaanpyytäjäveneellään ja kiskoa hänet veneeseen tukasta, vaikka hän huusi ja kiroili niin että taivas vavahti.
Mutta vaikeroituaan pari päivää hän alkoi elellä entiseen tapaansa, pureskella betelpähkinöitä ja istuskella päivät pitkään naistensa parissa tylsässä työttömyydessä. Hän vanheni tämän jäljestä hyvin nopeasti ja heräsi tylsyydestään vain silloin, kun hän purevilla letkauksilla tai häpäisevillä huudahduksilla tahtoi osoittaa huomanneensa miehensä satunnaisen läsnäolon. Almayer oli rakentanut vaimolleen omalle alueelleen joen rannalle majan, jossa tämä eleli aivan erillään toisista.