Almayer liikahteli levottomasti, mutta ei välittänyt sen enempää kutsusta. Nojautuen kyynärpäillään parvekkeen kaidepuuhun, hän yhä tähysteli suurta virtaa, joka mistään välittämättä touhuissaan viillätti hänen silmiensä ohi. Hän katseli sitä mielellään auringon laskiessa, ja varmaankin siksi, että laskeva aurinko usein siroitteli kultaansa Pantain vesille, ja Almayerin ajatukset taas monasti askartelivat kultamailla. Kultaa hän ei tosin ollut onnistunut itselleen hankkimaan, kultaa, jota muut kyllä olivat saaneet, mutta epärehellisin keinoin tietenkin. Hänkin aikoi sitä saada, mutta rehellisellä, kovalla työllä itselleen ja Ninalle. Almayer antautui tulevaisuudenunelmiinsa ja siirtyi siten mielikuvituksessa kauaksi näiltä rannoilta, missä hän oli elänyt niin monta vuotta. Ja hän unohti hetkeksi vaivojensa ja vastustensa karvauden kuvitellessaan niistä koituvaa suurta, loistavaa palkkaa. He eläisivät Euroopassa, hän ja hänen tyttärensä. He tulisivat rikkaiksi ja arvossa pidetyiksi. Kukaan ei ajattelisi tyttären sekarotuista alkuperää nähdessään hänen häikäisevän kauneutensa ja isän mahtavan aseman. Kun hän itse saisi seurata tyttärensä voittokulkua, nuortuisi hän jälleen ja unohtaisi ne kaksikymmentä viisi vuotta, jotka hänen oli täytynyt viettää sydäntäsärkevässä taistelussa näillä raukoilla rannoilla, missä hän tunsi elävänsä aivan kuin vankeudessa. Kaikki nämä unelmat olivat pian saavutettavissa. Kun vain Dain palaisi! Ja täytyihän hänen pian palata jo oman etunsakin vuoksi. Hän oli nyt toista viikkoa myöhästynyt. Ehkäpä hän palaisi jo tänä yönä.
Tällaisia ajatuksia risteili Almayerin mielessä, kun hän seisoi uuden, mutta jo ränsistyneen talonsa — tuon viimeisen elämänsä pettymyksen — parvekkeella ja katseli leveätä virtaa. Kullalle se ei kimallellut tänä iltana, sillä se oli sateitten paisuttama ja vyöryi nyt vihaisena ja mutaisena hänen tuijottavien silmiensä ohitse. Se kuljetti mukanaan irtonaisia oksia, mädänneitä puunrunkoja, kokonaisia juurineen irtautuneita puita ja lehtiä, ja niitten ympärillä pyöri ja kohisi vesi kiukkuisesti.
Muuan noita ajelehtivia puita takertui kiinni jyrkkään rantaan, aivan talon lähelle. Almayer unohti unensa ja katseli sitä raukeasti. Puu kääntyi hitaasti ympäri keskellä sihisevää ja vaahtoavaa vettä. Mutta samassapa se pääsi irti esteestään ja alkoi liukua taas virran mukana. Se kääntyi hitaasti ympäri ja nosti ilmaan paljaan oksan aivan kuin käden, joka sanatonna rukoili taivaalta apua virran hurjaa, tolkutonta raivoa vastaan. Äkkiä alkoi Almayer mielenkiinnolla seurata puun kohtaloa. Hän nojautui yli kaidepuun nähdäkseen selviytyisikö se tuonnempana olevasta matalikosta. Se selviytyi. Almayer vetäytyi pois kaidepuulta ja ajatteli, että nyt sen tie oli vapaa aina merelle asti. Hän kadehti tuon elottoman olennon kohtaloa, kun se yhä pienempänä ja epäselvempänä kiisi edelleen pimenevässä yössä. Kadotettuaan sen tyystin näkyvistään hän alkoi arvailla, miten kauaksi se mahtaisi ajelehtia merelle. Veisikö virta sen pohjoiseen vaiko etelään? Ehkäpä etelään, kunnes se kulkisi Celebes-saaren näkyvissä, kenties Macassariin asti.
Macassariin! Almayerin eloon herännyt mielikuvitus kuljetti puuta kauaksi sen sotaretkellä. Mutta muistoissaan, jotka olivat noin kaksikymmentä vuotta ajassa jäljessä, hän näki nuoren, hoikan, valkoiseen puetun, vaatimattoman näköisen Almayerin, joka astui hollantilaisesta postilaivasta Macassarin pölyiselle laiturille etsimään onneansa ukko Hudigin varastohuoneista. Se oli tärkeä hetki hänen elämässään, se oli hänelle uuden elämän alku. Hänen isälleen, joka oli pikku virkamiehenä Buitenzorg'in kasvitieteellisessä puutarhassa, oli mieluista saada poikansa niin kuuluisaan liikkeeseen. Nuori mies jätti itsekin varsin kernaasti Javan myrkylliset rannat ja vanhempiensa mitättömän asunnon vähäiset mukavuudet. Isä siellä päiväkaudet ärhenteli typerille javalaisille puutarhureille, ja äiti taas valitteli suuren nojatuolinsa pohjilta menetettyjä Amsterdamin ihanuuksia, Amsterdamin, missä hän oli kasvanut sikaarikauppiaan tyttären mahtavassa asemassa.
Almayer oli jättänyt kotinsa kevyellä sydämellä ja vielä kevyemmällä kukkarolla. Englantia hän puhui hyvin ja laskento sujui mainiosti. Hän oli valmis valloittamaan koko maailman eikä epäillyt hetkeäkään onneansa.
Vielä kahdenkymmenen vuoden perästä hän muisteli mielihyvällä tänä Bornen tukahuitavan kuumana iltahetkenä Hudigin komeita, vilpoisia varastohuoneita ja niissä olevia pitkiä, suoria rivejä viinalaatikoita ja manchesteriläisiä tavarapaaleja. Varastohuoneen suuri ovi liikkui äänettömästi. Sisällä oleva himmeä valo oli niin mieluisaa katujen häikäisevästä valosta tultua. Hän muisteli keskellä tavarakasoja olevia aidattuja paikkoja, missä siistin, jäykän ja vakavan näköiset kiinalaiset konttoristit nopeasti, sanaakaan vaihtamatta kirjoittelivat, vaikka heidän ympärillään hyöri joukottain työmiehiä, jotka vyöryttivät tynnyreitä tahi siirtelivät laatikoita paikasta toiseen. He hyräilivät silloin tavallisesti laulua, joka aina päättyi kimakkaan huutoon. Varastohuoneen toisessa päässä, vastapäätä suurta ovea, oli tilava aidattu ala, joka oli hyvin valaistu. Sinne ei melu enää kuulunut. Siellä kilahtelivat vain taukoamatta hopeaguldenit, joita nuo samaiset vaiteliaat kiinalaiset laskivat ja latoivat päällekkäin. Heidän päävalvojanaan oli Mr. Vinck, kassanhoitaja, liikkeen suojelusenkeli — isännän oikea käsi.
Tuossa valoisassa paikassa työskenteli myöskin Almayer pöytänsä ääressä, aivan lähellä pientä, viheriäksi maalattua ovea, jonka luona aina seisoi muuan malaiji punaisessa uumaverhossaan ja turbaanissaan. Malaijin käsi, jossa oli pieni ylhäältä riippuva nyöri, kohosi ja laski säännöllisesti kuin kone. Nyöri taas liikutteli viuhkaa viheriän oven toisella puolella, missä oli niin kutsuttu yksityinen konttori ja missä ukko Hudig, isäntä itse, istui valtaistuimellaan, puhellen äänekkäästi liiketuttaviensa kanssa. Toisinaan ponnahti pikkuovi selkosen selälle ja paljasti ulkomaailmalle sinertävien tupakkapilvien halki pitkän pöydän, joka oli täpösen täynnä erinäköisiä pulloja ja korkeita vesiruukkuja. Vielä näkyi rottingista tehtyjä nojatuoleja, joissa vetelehtien istui äänekkäitä miehiä. Isäntä tapasi silloin työntää päänsä ovesta ulos käsi oven kahvassa ja murahtaa jotakin tuttavallisesti käheällä äänellään Mr. Vinckille. Milloin sinkahutti hän jyrisevän määräyksen halki varastohuoneen, milloin tähysteli urkkien jotakin epäröivää muukalaista ja tervehti tätä ystävällisesti, mutta kovaäänisesti: "Terve tuloa, herra kapteeni! Mistä te tulette? Onko paaleja, häh? Oletteko saanut majavan nahkoja? Minä tahtoisin majavannahkoja! Tahtoisin kaikki mitä olette saanut! Hah, hah, haa! Astukaa sisään!" Sitten muukalainen kiskottiin sisälle kimakkain huutojen säestäessä, ovi suljettiin, ja entinen melu kaikui kautta varastohuoneen. Työmiehet lauloivat, tynnyrit kumahtelivat ja nopeat kynät rapisivat. Mutta ennen kaikkea kuului suurten hopeakolikkojen soinnukas kilinä, kolikkojen, joita lakkaamatta virtanaan vilaji tarkkaavaisten kiinalaisten keltaisten sormien välitse.
Siihen aikaan Macassar oli tulvillaan elämää ja kaupantekoa. Se oli saarten polttopiste. Sinne pyrkivät kaikki ne uljaat miehet, jotka varustelivat kuunareitaan Austraalian rannikolla ja tunkeutuivat sitten malaijilaiseen saaristoon etsimään rahaa ja seikkailuja. He olivat rohkeita, häikäilemättömiä, näppäriä liikemiehiä, eikä heille ollut ensinkään vastenmielistä iskeä toisinaan yhteen merirosvojen kanssa, joita siihen aikaan oli siellä täällä rannikoilla, niinkuin vielä nykyäänkin. He ansaitsivat lujasti rahaa ja heillä oli tapana joukolla kokoontua satamaan tekemään kauppaa ja huvittelemaan. Hollantilaiset kutsuivat heitä englantilaisiksi kulkurikauppiaiksi. Toiset heistä olivat epäilemättä hienoja miehiä, joita tällainen elämä viehätti. Useimmat olivat kuitenkin merimiehiä. Kaikkien tunnustama kuningas oli heidän keskuudessaan Tom Lingard, jonka kaikki malaijit, kunnialliset ja kunniattomat, rauhalliset kalastajat ja hurjat merimiehetkin tunsivat nimellä "Rajah-Laut" — merten kuningas.
Almayer oli tuskin ollut kolmeakaan päivää Macassarissa, kun hän jo oli kuullut kertomuksia Lingardin näppäristä kaupanteoista, hänen rakkaudenseikkailuistaan ja myöskin hänen vimmatuista kahakoistaan sululaisten merirosvojen kanssa. Olipa myöskin liikkeellä romanttinen tarina eräästä lapsesta, tytöstä, jonka voittoisa Lingard oli löytänyt muutamasta merirosvojen laivasta, sitten kun hän pitkän taistelun perästä oli noussut anastamaansa laivaan, syösten sen miehistön yli laidan mereen. Oli yleisesti tunnettua, että Lingard oli ottanut tämän tytön omaksi lapsekseen, että hän huolehti parhaillaan tämän kasvatuksesta eräässä javalaisessa luostarissa ja käytti tytöstä puhuessaan nimitystä "minun tyttäreni". Lingard oli vannonut varmasti naittavansa tytön jollekin valkoihoiselle, ennenkuin hän menisi kotimaahansa, ja luvannut antaa tytölle kaiken omaisuutensa. "Ja kapteeni Lingardilla on rahaa kuin roskaa", oli Mr. Vinckillä tapana juhlallisesti sanoa, pitäen päätään kallellaan. "Hänellä on rahaa kuin roskaa, enemmän kuin itse Hudigilla!" Ja hetken kuluttua, aivan kuin antaakseen kuulijainsa tointua hämmästyksestään heidän kuultuaan niin uskomattoman väitteen, Mr. Vinck tavallisesti kuiskaten lisäsi selitykseksi, "nähkääs, hän on löytänyt erään virran".
Siinäpä se oli! Hän oli löytänyt erään virran! Siinä syy, miksi ukko Lingardia pidettiin niin paljon suuremmassa arvossa kuin tavallisia meren seikkailijoita, jotka päivällä tekivät kauppaa Hudigin kanssa ja yöllä joivat shampanjaa, pelasivat, lauloivat meluten lauluja ja rakastelivat sekarotuisia tyttöjä Sunda-hotellin leveän parvekkeen alla. Tuon virran rannoille, jonne yksin Lingard osasi ohjata laivansa, vei hän tavallisesti valitun lastin manchesteriläisiä tuotteita: messinkisiä rumpuja, pyssyjä ja ruutia. Hänen prikinsä Flash, jolla hän itse oli käskijänä, hävisi usein noitten mässäysten aikana kaikessa hiljaisuudessa yöllä ankkuripaikastaan, juuri kun Lingardin toverit koettivat karkoittaa itsestään yöhummauksen vaikutuksia ja hän itse näki heidät humalaisina pöydän alla, ennenkuin nousi laivalleen. Lingardiin eivät mitkään liköörimäärät vaikuttaneet. Monet koettivat seurata häntä löytääkseen tuon maan, joka oli tulvillaan guttaperkkaa ja rottinkia, helminäkinkenkiä ja lintujen pesiä, vahaa ja kumia, mutta pienikokoinen Flash kykeni jättämään jälkeensä jokaisen laivan noilla vesillä. Muutamat seikkailijoista joutuivat salaisille hiekkasärkille ja koralliriutoille, menettivät kaiken omaisuutensa ja pelastuivat töin tuskin hengissä keltaisen, hymyilevän meren julmista kynsistä. Ja vuosikausia nuo viheriät, rauhallisen näköiset saaret, jotka vartioivat pääsyä tuohon luvattuun maahan, säilyttivät salaisuutensa troopillisen luonnon säälimättömällä rauhallisuudella.