Mrs. Almayerin huulilta kuului taas kova surun purkaus, niin että Mahmatin vuolas sanatulva keskeytyi. Hämmentyneenä katseli Almayer vuoroin vaimoaan, vuoroin Mahmatia, vuoroin Babalatchia. Lopulta kiintyi hänen tuijottava katseensa mudassa viruvaan ruumiiseen. Sen kasvot olivat peitossa, sen katkenneet ja särkyneet jäsenet irvistivät luonnottoman näköisinä mikä mistäkin esille. Toinen käsivarsi oli ojennettuna sivulle päin. Se oli pahasti vääntynyt ja revitty, valkoisia luita pisti monesta kohdasta esille viilleskellyn lihan alta. Käsi, jonka sormet olivat harallaan, melkein kosketti Almayerin jalkaa.
"Tiedätkö, kuka tämä on?" kysyi hän hiljaa Babalatchilta.
Babalatchi, joka tuijotti suoraan eteensä, liikutti tuskin huuliaan puhuessaan. Hänen kuiskaileva vastauksensa, joka oli tarkoitettu ainoastaan Almayerin kuultavaksi, hävisi Mrs. Almayerin taukoamattomiin vaikerruksiin.
"Se oli kohtalon määräys. Vilkaisepas jalkojesi juureen, valkoinen mies. Minä näen noissa rikki revityissä sormissa erään sormuksen jonka varsin hyvin tunnen."
Tämän sanoessaan Babalatchi astui huolettomasti pari askelta eteenpäin, asetti kuin sattumalta jalkansa kuolleen kädelle ja painoi sen pehmeään mutaan. Hän heilautti sitten uhkaavasti sauvaansa väkijoukolle. Se peräytyi jonkun askeleen.
"Menkää matkoihinne," sanoi hän ankarasti, "ja lähettäkää vaimonne takaisin aamutulilleen, joita heidän ei olisi pitänyt jättää juostakseen katsomaan kuollutta muukalaista. Tämä on vain miesten työtä. Minä otan hänet haltuuni rajahin nimessä. Älköön kukaan muu jääkö tänne paitsi tuan Almayerin orjat. No, menkää nyt!"
Väkijoukko alkoi väkinäisesti hajaantua. Naiset lähtivät ensin liikkeelle kiskoen perässään lapsia, jotka pitivät kiinni äidin kädestä ja rimpuilivat vastaan koko ruumiinsa painolla. Miehet tulla vätystivät hiljalleen naisten jäljessä muodostellen kulkiessaan yhä uusia ryhmiä, kunnes vähitellen kaikki hajaantuivat omille tahoilleen lähestyessään siirtola-asutusta. Kukin asteli nyt nopeasti kotiansa kohti. Aamuriisin toivo kiirehti nälkäisten askeleita. Mutta pienelle kummulle, mistä maa vähitellen laskeutui mutaiselle niemekkeelle, jäi vielä muutamia miehiä — lienevätkö olleet Mahmatin ystäviä vaiko vihamiehiä — uteliaina katselemaan joksikin aikaa sitä pientä ryhmää, joka seisoi rantaäyräällä ruumiin ympärillä.
"Minä en käsitä, mitä sinä oikeastaan tarkoitit, Babalatchi," sanoi Almayer. "Mistä sormuksesta sinä puhuit? Kuka hän lieneekin, ei sinun olisi pitänyt polkea miespoloisen kättä mutaan. Paljasta hänen kasvonsa," puhui hän edelleen kääntyen Mrs. Almayeriin päin, joka kyyhöttäen kuolleen pääpuolessa huojutteli yläruumistaan edes takaisin, pudistellen aina välillä hajalla olevia, harmaita hapsiaan ja mutisten suruissaan.
"Hei!" huudahti äkkiä Mahmat, joka oli oleillut koko ajan lähettyvillä. "Katsohan, tuan, puunrungot iskivät yhteen näin," ja hän puristi käsiään toisiaan vasten. "Hänen päänsä on varmaankin joutunut puitten väliin, ja nyt et hänen kasvojaan enää voi nähdä. Tuossa on hänen lihansa ja hänen luunsa, nenä ja huulet ja ehkäpä silmätkin, mutta kukaan ei voisi eroittaa niitä toisistaan. Kohtalon kirjaan kirjoitettiin sinä päivänä, jolloin hän syntyi, ettei kukaan voisi katsella häntä hänen kuolemansa hetkellä ja sanoa: 'Nämä ovat minun ystäväni kasvot.'"
"Vaiti, Mahmat. Jo riittää!" tiuskasi Babalatchi. "Ja lakkaahan ihailemasta hänen nilkkarengastaan, sinä sianlihan syöjä. Tuan Almayer," puheli hän edelleen hiljentäen ääntään, "oletko nähnyt Dainia tänä aamuna?"