Taminah laski tarjottimensa eräälle kannolle ja jäi seisomaan paikoilleen katse luotuna Almayerin taloon päin, jonka katto ja osa valkoiseksi pestyä seinää näkyi yli pensaiden. Orjatyttö lopetti työnsä ja katseltuaan jonkun aikaa ihmeissään Taminahia raivautui läpi tiheiden pensaikon takaisin pihamaalle. Nyt oli aivan yksinäistä Taminahin ympärillä. Hän heittäytyi maahan ja peitti kasvonsa käsillään. Nyt kun hän oli näin lähellä Ninaa, ei hän uskaltanutkaan tätä nähdä. Aina kun kuului tavallista kovempia ääniä pihalta, hän vavahti. Niin hän pelkäsi saavansa kuulla Ninan äänen. Hän päätti siksi odottaa paikoillaan pimeän tuloon asti ja mennä sitten suoraapäätä Dainin piilopaikalle. Siitä, missä hän nyt oli, voi hän tarkata valkoisten miesten, Ninan ja kaikkien Dainin ystäväin ja vihollisten liikkeitä. Kumpiakin viimeksi mainittuja hän vihasi yhtä paljon, sillä kummatkin tahtoivat riistää häneltä Dainin kauaksi hänen ulottuviltaan. Hän kätkeytyi pitkään ruohikkoon odottaen jännitettynä auringon laskua, mikä näytti hänestä niin hitaasti lähenevän.
Toisella puolella ojaa, pensaikon takana, olivat fregaatin miehet leiriytyneet Almayerin vieraanvaraisesta pyynnöstä kirkkaitten nuotiotulten ympärille. Almayer, jonka Ninan hellittömät rukoukset olivat saaneet heräämään tylsästä mielentilastaan, oli onneksi ennättänyt ajoissa laiturille ottamaan vastaan laivan upseereja heidän laskiessaan maihin. Komentava luutnantti oli ottanut vastaan Almayerin vieraskutsun huomauttamalla, että olihan heillä joka tapauksessa asiaa Almayerille ja ehkäpä verrattain ikävääkin, oli hän lisännyt. Almayer tuskin kuulikaan, mitä hänelle sanottiin. Hän pudisteli hajamielisesti vieraidensa kättä ja lähti heitä ohjaamaan talolleen. Tuskin hän itsekään huomasi, miten kohteliaasti hän lausui vieraansa tervetulleiksi. Ja hän hoki useaan kertaan samoja sanoja ollakseen mahdollisimman luonnollinen. Isännän hätäilevä käytös ei jäänyt kuitenkaan huomaamatta upseereilta, ja heidän päällikkönsä kuiskasikin salaa toverilleen, että hän epäili, oliko Almayerin pää selvä. Nuori aliluutnantti naurahti ja sanoi niinikään kuiskaten toivovansa, ettei valkoinen mies ollut kuitenkaan niin humalassa, että kieltäytyisi ottamasta vähän lisävirkistystä. "Mies ei näytä perin vaaralliselta", lisäsi hän heidän noustessaan Almayerin jäljessä parvekkeen portaita.
"Eipä kylläkään. Hän näyttää pikemminkin löylynlyömältä kuin roistolta.
Olen kuullut hänestä yhtä ja toista," vastasi vanhempi upseereista.
Seurue istui pöydän ympärillä. Almayer valmisti vapisevin käsin viinatotia, tarjosi jokaiselle lasin ja joi itse. Joka kulaukselta tunsi hän itsensä vahvemmaksi, varmemmaksi ja kykenevämmäksi katsomaan vaikeata asemaansa suoraan silmiin. Tietämättömänä prikin kohtalosta hän ei osannut aavistaa upseerien vierailun todellista tarkoitusta. Hän vainusi vain ylimalkaan, että jokin vuotava kohta siinä ruutikaupassa on mahtanut olla, mutta ei arvellut sitä ohimenevää ikävyyttä pahemmaksi. Juotuaan lasinsa pohjaan Almayer alkoi rupatella kainostelematta, oikoillen mukavasti tuolissaan, toinen jalka huolettomasti heitettynä yli käsinojan. Luutnantti istui hajareisin nojatuolissaan hehkuva sikaari toisessa suupielessä ja kuunteli Almayerin juttuamista, viekas hymy huulilla, sankkojen savupilvien takaa, jotka tuprusivat esille hänen yhteenpuristettujen huuliensa välitse. Nuori aliluutnantti, nojaten molemmat käsivartensa pöytään ja päänsä käsiin, tuijotti unisesti eteensä väsymyksen ja viinan typertämänä. Almayer puheli edelleen:
"On kovasti hauskaa nähdä täällä valkoisia naamoja. Minä olen elänyt täällä monta vuotta hyvin yksinäni. Malaijeista, niinkuin ymmärrätte, ei ole valkoisella miehellä seuraa. Sitäpaitsi ne eivät ole ystävällisiä, eivät ne näet tajua meidän tapojamme. Luulenpa olevani täällä itärannikolla ainoa valkoinen mies, joka vakinaisesti on asettunut tänne elämään. Toisinaan meillä on Macassarista tai Singaporesta vieraita, nimittäin kauppiaita, asiamiehiä tai tutkimusretkeilijöitä, mutta harvoin nekin tulevat. Täällä oli noin vuosi sitten muuan retkeilevä tiedemies. Hän eli minun talossani, joi aamusta iltaan. Hän eleli iloisesti muutamia kuukausia, ja kun ne väkijuomat, jotka hän oli tuonut mukanaan, loppuivat, palasi hän Bataviaan ilmoittaen, että sisämaassa oli runsaat mineraalivarastot. Ha, ha, ha! Mainiota, eikö niin?"
Yht'äkkiä Almayer lopetti puheensa ja tuijotti ilmeettömästi vieraisiinsa. Näiden nauraessa hän veteli vanhaa virttään: "Dain kuollut, kaikki tuumani mennyttä kalua. Nyt ne loppuvat kaikki toiveeni ja koko elämäni." Hän tuli alakuloiseksi. Hän tunsi itsensä kuoleman sairaaksi.
"Hyvä! Hyvä! Mainiota!" huudahtivat molemmat upseerit.
Silloin Almayer heräsi masennuksistaan ja puhkesi taas puhumaan.
"Kuulkaapas! Mitenkäs päivällisen laita on? Teillähän on kokki mukana. Se on oikein. Tuolla on keittiösuojus, tuolla takapihalla. Minä voin antaa teille hanhen. Katsokaahan minun hanhiani. Ainoat hanhet itärannikolla, ehkäpä koko saarella. Onko tuo teidän kokkinne? Hyvä on. Kuules, Ali, näytähän tälle kiinalaiselle meidän keittiöpaikkainme ja sano rouvalle, että hän antaa miehelle siellä tilaa. Minun vaimoni, hyvät herrat, ei tule näkyville, tyttäreni voi tulla. Mutta tässä olisi siksi aikaa vähän juotavaa. Tänään on kuuma päivä."
Luutnantti otti sikaarin suustaan, katseli tutkivasti tuhkaa, karisti sen maahan ja kääntyi Almayerin puoleen.