"Olenhan minä tullut takaisin? Mutta minun täytyy ensin nähdä Lakamba.
Sitä vaatii sekä oma etuni että sinun."
Pään hahmo hävisi äkkiä. Ja pensas, joka pääsi vapaaksi keulamiehen käsistä, ponnahti kuin jousi taaksepäin räiskyttäen mutaista vettä Almayerin päälle, juuri kun hän kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin.
Pian oli kanootti viillättänyt valojuovaan, joka valui virralle vastaisella rannalla olevasta mahtavasta loimusta. Jo näkyivät ääriviivat kahdesta kumarassa ponnistelevasta miehestä. Huomasipa perässä vielä kolmannenkin, joka komeasti käytteli perämelaa. Päässä oli perämiehellä tavattoman suuri, pyöreä hattu, joka muistutti liioitellen mukailtua sientä.
Almayer tähysteli kanoottia, kunnes se oli sivuuttanut valojuovan. Hetken kuluttua kuuli hän yli virran äänten sorinaa. Ja hän näki, mitenkä soihtuja siepattiin loimuavasta nuotiosta ja mitenkä ne hetkeksi valaisivat paaluvarustuksessa olevaa porttia, jonka aukossa ihmisiä tungeksi. Sitten näyttivät kaikki menevän portista sisään. Soihdut hävisivät näkyvistä, ja hajoitetusta nuotiosta pilkehti vain silloin tällöin himmeä tulentuike.
Almayer asteli kotia pitkin askelin mieli levottomana. Eihän Dain vain aikonut häntä pettää. Se oli mahdotonta, sillä sekä Dainille että Lakamballe oli siksi tärkeätä, että hänen suunnitelmansa onnistuisi. Oli tosin turhaa luottaa malaijeihin, mutta on heilläkin sentään vähän järkeä ja ymmärtävät edes oman hyötynsä. Kaikki kävisi vielä hyvin ja täytyisi käydä.
Juuri kun hän oli tullut näin pitkälle mietteissään, huomasi hän olevansa talonsa parvekkeelle johtavain portaiden edessä. Niin matalalla kuin hän seisoikin, voi hän kuitenkin nähdä virran molemmat haarat. Pantain päähaara oli ihan pimeän peitossa, sillä rajahin kartanolla palava tuli oli aivan sammunut. Mutta pitkin Sambir-virtaa voi Almayer nähdä pitkän rivin malaijilaisia taloja. Ne olivat toinen toisensa vieressä rantatörmällä. Siellä täällä tuikehti bambuseinien läpi himmeä valo tai näkyi savuava soihtu, joka paloi virran yli pistäytyvällä parvekkeella. Loitompana, missä saari päättyi matalaan kallioon, kohosi ilmoille tumma rykelmä rakennuksia, jotka törröttivät korkealle yli malaijien matalien majojen. Vankka oli siellä perustus ja tilaa oli väljälti. Kuni tähdet tuikkivat siellä monet valot voimakkaina ja kirkkaina, muistuttaen mieleen parafinia ja lampun laseja. Abdulla bin Selimin, tuon mahtavan Sambirin kauppiaan, talo ja varastohuoneet siellä asemaa vallitsivat. Almayerille tämä näky oli hyvin vastenmielinen. Hän pui nyrkkiään noille rakennuksille, jotka silmin nähtävässä upeudessaan tuntuivat hänestä kylmillä ja sietämättömiltä katsella. Ne näyttivät ikäänkuin halveksivan hänen mennyttä onneaan.
Hitaasti Almayer nousi talonsa portaita.
Keskellä parveketta oli pyöreä pöytä. Sillä seisoi parafinilamppu ilman kupua. Siitä lähti räikeätä valoa parvekkeen kolmelle suljetulle sivulle. Neljäs sivu oli avonainen, se oli virralle päin. Jyrkkää kattoa kannattavien tukipylväiden välillä riippui rikkinäisiä rottingista tehtyjä varjostimia. Parvekkeella ei ollut kattoa, niin että lampun räikeä loiste vähitellen himmeni ylhäällä pehmeäksi valoksi, joka lopulta haihtui kattoparrujen väliseen pimeään. Talon ulkoseinän jakoi kahtia ovenaukko, mistä oli pääsisäänkäytävä. Punainen oviverho sulki sen. Naistenkammion ovi avautui tähän läpikäytävään, josta mentiin pihalle ja keittiöntapaiseen suojukseen. Toisessa sivuseinässä oli ovi. Puoleksi kulunut kirjoitus "Konttori, Lingard ja Kumpp." oli vielä luettavissa pölyisellä ovella, jota ei nähtävästi pitkään aikaan oltu avattu. Sisällä oli lähellä vastakkaista seinää taivutetuista puista tehty keinutuoli. Pöydän luona ja muualla parvekkeella oli sinne tänne asetettu neljä puista nojatuolia, jotka näyttivät häpeävän kehnoa ympäristöään. Kokonainen kasa jokapäiväisiä mattoja lojui nurkassa, minne riippumatto oli poikittain pingotettu. Toisessa nurkassa nukkui, pää punaiseen karttuuniriepuun kääriytyneenä, muuan malaiji muodottomassa mykkyrässä. Se oli yksi Almayeriä palvelevista orjista. "Minun väkeäni" sanoi hän tavallisesti heistä puhuessaan. Lukuisa, tavanmukainen joukko koita piti hurjia tanssiaisiaan lampun ympärillä surisevien moskitokärpästen tulisen musiikin säestäminä. Palmunlehdistä tehdyn katon alla juosta vilisti sisiliskoja parruja pitkin vikisten vienosti. Apina, jota pidettiin kiinnitettynä erääseen parvekkeen tukipylvääseen, oli jo vetäytynyt yöksi räystään suojaan. Mutta nyt se tähysteli Almayeriä ja irvisteli hänelle, kiepsahti äkkiä katossa olevaan bamburuokoon riippumaan ja pudotti pöytäpahaselle tulvanaan pölyä ja murenneita, kuivaneita lehtiä. Lattia oli epätasainen, siellä täällä oli kuihtuneita kasveja ja kuivanutta savea. Kaikkialla tuntui nenään lian haju, kaikki oli hunningolla. Punaiset täplät lattialla ja seinillä osoittivat, mitenkä usein ja mitenkä huolimattomasti oli pureksittu betelpähkinöitä.[3] Vieno tuuli liikutteli hiljaa oljista tehtyjä ikkunaluukkuja ja toi mukanaan vastapäätä olevasta metsästä heikkoa, umpeata tuoksua kuihtuvista kukista.
Almayerin raskaasti astellessa parvekkeen palkit kovasti natisivat.
Nurkassa nukkuja liikahteli rauhattomasti mutisten sekavia sanoja.
Verhotun oviaukon takaa kuului vienoa vaatteiden kahinaa, ja pehmeä
ääni kysyi malaijin kielellä: "Sinäkö siellä olet, isä?"
"Niin olen, Nina. Minun on nälkä. Tässä talossa taitaa jo nukkua joka sielu?"