"Nina!" huusi Almayer. "Miten sinä rohkenet katsoa minua silmiin?"
Nina loi heti katseensa maahan, mutta puhui melkein kuiskaten edelleen.
"Aluksi", sanoi hän. "ymmärsimme me, tuo mies ja minä, ainoastaan korvillamme sen hellän sävyn, mikä sanoissamme soi. Sinä puhuit silloin kullasta, mutta meidän korvissamme kaikui vain rakkautemme laulu. Me emme kuulleet sinun puhettasi. Sitten minä huomasin, että me voimme nähdä silmiemme kuvastimen taakse. Minä huomasin, että hän näki siellä sellaista, jota ei kukaan muu, paitsi minä itse ja hän, voinut nähdä. Me siirryimme maailmaan, jonne ei kukaan voinut meitä seurata, ei ainakaan yksikään teistä. Silloin vasta minä aloin elää."
Hän vaikeni hetkeksi. Almayer huokaili syvään. Katse yhä maahan luotuna
Nina alkoi taas puhua.
"Nyt minä aijon ruveta elämään. Ja minä aijon seurata Dainia. Valkoihoiset ovat halveksien työntäneet minut luotaan. Nyt minä olen malaiji! Dain sulki minut syliinsä, hän antoi elämänsä minun käsiini. Hän on uljas mies. Hänestä tulee mahtava hallitsija. Minä ohjaan omin käsin hänen uljuuttaan ja mahtavuuttaan. Minä teen hänestä suuren miehen. Hänen nimeänsä muistellaan vielä kauan senjälkeen, kun meidän molempien ruumiimme on laskettu maan poveen. Minä rakastan sinua yhtä paljon kuin ennenkin, mutta minä en milloinkaan jätä Dainiä, sillä ilman häntä en voi elää."
"Jos hän nyt olisi ymmärtänyt, mitä sinä äsken sanoit," vastasi Almayer ylenkatseellisesti, "niin hän varmaankin olisi ollut perin hyvillään. Joku käsittämätön kunnianhimosi oikku saa sinut pitämään häntä tarkoitustesi välikappaleena. Jo olen kuullut kylliksi, Nina. Jos sinä et heti mene tuonne puron rantaan, missä Ali odottaa meitä kanootissani, niin käsken minä hänen palata siirtolaan ja tuoda hollantilaiset upseerit tänne. Sinä et voi päästä pakoon tältä riisivainiolta, sillä minä olen päästänyt sinun kanoottisi tuuliajolle. Jos hollantilaiset saavat käsiinsä sinun sankarisi, niin ne hirttävät hänet, niin varmaan kuin tässä seison. Ala jo mennä."
Almayer astui askeleen tytärtään kohden ja tarttui hänen olkapäähänsä osoittaen vapaalla kädellään venerantaan vievää polkua.
"Pysyhän loitolla!" huusi Dain. "Tämä nainen on minun!"
Nina riuhtaisi itsensä irti ja katseli suoraan Almayerin vihaisen näköisiin kasvoihin.
"Minä en tahdo mennä," kivahti Nina epätoivoisen jyrkästi. "Jos Dain kuolee, kuolen minäkin!"