"Tapa sitten minut ja pelasta oma henkesi," pyyteli Nina nyyhkyttäen.
Dain painoi Ninaa poveansa vasten, katseli häntä hellästi ja kuiskasi:
"Oi Nina, me emme erkane milloinkaan!"
"Minä en rupea enää täällä odottelemaan", puuttui äkäisesti puheeseen Babalatchi. "Tämähän on suurta hulluutta. Ei löydy naista, jonka tähden kannattaisi panna alttiiksi miehen henkeä. Minä olen jo siksi vanha ja kokenut."
Hän sieppasi maasta sauvansa ja kääntyessään menemään hän katsahti Dainiin, ikäänkuin olisi tahtonut vielä viimeisen kerran kehoittaa tätä pakenemaan. Mutta Dainin kasvot olivat Ninan mustien palmikkojen peitossa, niin että hän ei nähnyt tätä viimeistä varoittavaa silmäystä.
Babalatchi hävisi pimeään. Pian senjälkeen he kuulivat, mitenkä sotakanootti lähti maihinnousupaikasta ja vesi loiskahteli, kun monet airot yht'aikaa pistäytyivät virrassa. Melkein samaan aikaan tuli Ali rannasta kaksi airoa olkapäällä.
"Meidän kanoottimme on kätkössä puron yläpuolella, tuan Almayer," sanoi hän. "Se on siinä tiheässä pensaikossa, missä metsä laskeutuu rantaan asti. Minä piilotin sen sinne, kun kuulin Babalatchin soutumiehiltä, että valkoiset miehet ovat tulossa."
"Odota minua siellä," sanoi Almayer, "mutta pidä kanootti piilossa."
Almayer seisoi vaijeten paikoillaan kuunnellen Alin askeleita, sitten hän kääntyi Ninaan päin.
"Nina," sanoi hän suruissaan, "etkö sinä yhtään sääli minua?"
Vastausta ei kuulunut. Nina ei edes kääntänyt päätään, jonka hän oli painanut Dainin rintaa vasten.