Almayer meni tyttärensä luo ja laski hyväillen kätensä hänen hiuksilleen.
"On ikävä, kun pitää turvautua malaijiin", puheli hän. "Mutta minun täytyy tunnustaa, että tämä Dain on todellinen gentlemanni, niin todellinen gentlemanni", toisti hän.
"Pyysitkö sinä häntä tulemaan tänne?" kyseli Nina kääntämättä katsettaan isäänsä.
"No, totta kai. Me lähdemme liikkeelle ylihuomenna", puheli iloissaan Almayer. "Meidän ei auta menettää hetkeäkään. Oletko nyt iloinen, tyttöseni?"
Tytär oli jo melkein yhtä pitkä kuin isänsä, mutta isä muisteli vielä mielellään sitä aikaa, jolloin hänen lapsensa oli pieni, ja he olivat eroittamattomat ystävät.
"Olen iloinen", virkkoi tytär hyvin hiljaa.
"Tietysti", puheli Almayer vilkkaasti, "sinä et voi kuvitellakaan, mikä meitä odottaa. Minä en ole itse ollut Euroopassa, mutta olen kuullut äitini kertovan sieltä niin usein, että minusta tuntuu, kuin olisin jo kaikesta selvillä. Me elämme siellä vielä loistavaa elämää. Saatpa niihdä."
Taas seisoi Almayer vaijeten tyttärensä rinnalla ja ihaili mielikuvituksessaan tuota lumoavaa näkyä. Hetken kuluttua hän heristi nyrkkiään nukkuvalle siirtolalle.
"Voi, sinä Abdulla ystäväni!" huusi hän, "pianpa tästä nähdään, kumpi meistä näitten pitkien vuosien perästä lopultakin on herrana!"
Almayer käänsi katseensa virran yläjuoksulle päin ja huomautti levollisesti: