—Mutta huomenna se tulee sinun luoksesi ja kihlat tarjoo—mitäs sanot?
—Senpähän saat sitten kuulla.
Kotvan aikaa siinä vielä puhelivat tämmöistä ja muuta myöskin kesäyön tyvenessä hämärässä, ja kiireesti kulkivat hauskat hetket. Mutta ei Kalle kauan tahtonut viipyä, sillä pitihän hänen olla kotona, ennenkuin päivä valkenisi.
III.
Tummaa tietänsä käveli Kalle takaisin. Hiljainen yöllinen tuuli oli alkanut hengitellä ja työntänyt pilvilöitä kirkkaan taivaankannen eteen, eikä nyt enää yhtään tähtöstä näkynyt. Melkeinpä pilkkopimeässä kulki nyt Kalle, kulki ensin polkua myöten kesantopellon halki, sitten kolean kivikkoahon poikki ja viiletteli viimein tuota mukavampaa metsätietä myöten, joka maantielle saattoi.
Vähän aikaa kulettuaan seisahtui hän ja kuulosti.
—Mikä peijakas siellä veisaa, vai korvaniko tilliä soivat
Eivätpä hänen korvansa kuitenkaan tilliä soineet, sillä yhä selkeni lähenevä ääni, ja pian erotti kuunteleva mies tutun virren nuotin, tunsi hetken päästä äänenkin, tunsi sen virsikkään isäntänsä, Sipolan Aapon, omaksi ääneksi.
Ensin hän hetkahti kuin pelästynyt varsa, mutta sitten muisti, että onhan nyt pimeä.—Mutta minnehän nyt isäntä yöllä kulkee—eihän vain?— ja nyt oli kaikki selvillä.
Ja kun valkeat housut puiden välistä vilahtivat, hyppäsi Kalle koppina polulta metsään ja parkaisi julmalla äänellä.