Heitti mun herra heinikkohon,
Alas painoi pensahasen,
Pimis' päivä, mustui metsä,
Suli sieluni sumuhun—-
Vihels' viiasta orihin,
Lepikosta liinaharjan,
Pois katosi puien taaksi,
Ajoi kohta kuuluvista,
Maa jyrisi mennessänsä,
Tanner allani tutisi—
Heitti minut herjatuksi,
Pilatuksi piika raukan,
Viattoman voitetuksi,
Ikipäivin itkettäväks'.
Nousin jällehen jaloille,
Suorin siitä seisoalle,
Tuska tykki tunnossani,
Ahistus povessa painoi,
Peikolta petäjä näytti,
Aavehelta armas koivu—
Enkä itkeä osannut,
Kyynelin kovasta päästä,
Huolistani huojennaita.—
Astelin ylös aholle,
Kohottausin kunnahalle,
Tyhjä tuohinen käessä,
Ontto muisto mielessäni;
Raukeat jalat minulla,
Rinta vielä raukeampi.
Ennätin aholle nousta,
Kerkesin kummulle kohota,
Katsahin kohen kotia,
Vasten huonetta hupaista,
Sijallaan se siinä seisoi,
Pellon keskestä punoitti—
En ois luullut seisovaksi,
Enkä pystyssä pysyväks'.
Siirtyi silmäni ulomma,
Sattui kirkon salvoksihin—
Korkeena se kohos' siellä,
Ylös ilmoihin yleni,
Kirkkahasti ristit kiilsi,
Pyhäisesti pallot paistoi,
Kello kolmesti kumahti,
Mahtavasti vaski vonkui
Pyhäpäivän päättäjäisiks',
Suuren sunnuntain lopuksi.—
Minä lähin liikkehelle,
Kaarroin tuosta kirkkotielle,
Kansa kirkosta kohisi,
Väki tulvi temppelistä,
Hevot juoksi, joukko huusi,
Kärryt ryskyen rytisi;
Toivoin kuolla kärryn alle,
Kavioihin kaatuvani—
Ei ollut sitä imeistä,
Ohillista armeijasta,
Jok' ois allensa ajanut,
Kavioihin kuolettanut.
Kotia mä kurja kuljin,
Onneton omille teille.
Äiti istuvi ovessa,
Kantajani kynnyksellä,
Rakas lapsi rinnoillansa,
Poika pienoinen povella—
Sanoi mua muistaneensa,
Saarn'-aikana aatelleensa—
Kyseli papin puheita,
Sanasia saarnamiehen—
Mitäs tiesin mä poloinen,
Kuta kurja kertoella
Papin pyhistä puheista,
Saarnan suurista sanoista,
Jonk' oli rippini rikosta,
Synnintyötä saarna-aika—
1884.
KIEVARIN PIHALLA.
Kestikievaritalon pihalle paahtoi päivä niin polttavasti, että auringonpuoleisissa nurkissa ja seinänraoissa ihan kuumuudesta ritisi. Pihakivetkin polttivat jalkaan kuin kivet uunin arinassa, ja hipristellen niitä myöten täytyi Vahdinkin astua, kun se unisena leukojaan levitellen veteli itseään toisesta varjopaikasta toiseen, aina vain viileämpää leposijaa hakien; joskus se kujaankin poikkesi, että ehkei siellä nyt niin hiottaisi, mutta siat ne on jo sinne ennättäneet, eikä Vahti tahdo sikain kanssa saman katoksen alla asua.