Ruokalevon jälkeen kantoi istukas-Pekka jäisen pärepölkyn sisään ja romahutti sen olaltaan lattialle, niin että koko tupa hytkähti ja öljy lampussa liikahti.
—So, so! sanoi isä. Mitä sinä nyt?
—Toin pärepölkyn sulamaan—eihän sitä jäistä ruojaa kukaan kisko.
—Eihän sitä ole pakko kiskoakaan, sanoi isä ja iski meille silmää.
—No, ei kai se tuommoisenaankaan pala.
—Eihän sen ole pakko palaakaan.
—Eikös niitä sitten päreitä enää kiskotakaan?
—Entäs jos ei kiskottaisikaan.
—Sama minulle on, jos isäntä itse ilman toimeen tulee.
—Eikös se Pekka näe, mikä tuolta orresta riippuu?—Kun isä tämän sanoi, katsahti hän ylpeästi lamppuun ja säälivästi Pekkaan. Pekka asetti pärepölkkynsä soppeen pystyyn ja katsahti vasta sitten lamppuun.