Kävin Ståhlbergin luona ja esitin hänelle rauhanvälitysaatteeni. Hän ei uskonut rauhanneuvottelujen mahdollisuuteen. Täytyy antaa asiain mennä menoaan ja aseiden ratkaista. Samaa mieltä oli myöskin Erkko, joka päivemmällä kävi luonani. Kun luultavasti kaikki valtiolliset piirit ja niiden mukana koko porvaristo, joitakin minun tapaisia, viimeiseen saakka sovinnollisia idealisteja ehkä lukuunottamatta, ovat tällä kannalla, ei kai asiassa kannata tehdä sen enempää. Sota ja verenvuodatus on kerta kaikkiaan tosiasia eikä sen jatkuminen enää ole vältettävissä. Haihtukoon siis tämä unelma niinkuin monet muutkin. Tulee kaatumaan tuhansia, häviämään miljoonia. Ja kun olisi voinut ja pitänyt voida! Mutta kun maailma menetti järkensä. Viinan huuma ei ole mitään aatteen ja vallanhimon huuman rinnalla.
*
On ollut eräiden muidenkin kanssa keskustelua siitä, ovatko molemmat puolueet sotivia valtoja vai onko toinen katsottava vain kapinalliseksi. Jotkut myöntävät, että se tilanne mahdollisesti voi kerran syntyä, jolloin täytyy ryhtyä sovitteluihin. Nyt sitä ei ole. Mutta jos se yleensä voi koskaan syntyä, niin voihan se silloin olla olemassa jo nyt, koska sodan syyt ovat samat nyt ja silloin. Syynähän on tietysti suureksi osaksi kiihoitus, pakotus, venäläinen tartunta, vallanhimo y.m.s. ulkonaiset seikat, mutta on siinä pohjalla muutakin, epäkohtia ja luokkavastakohtia j.n.e. Ja tosiasia on, etteivät ne enää ole ainoastaan rosvot ja huligaanit, jotka taistelevat, vaan asiansa oikeudesta pyhästi vakuutetut miehet. Sotaa se on luokkasotakin, ja jos sellainen yleensä on oikeutettu, niin on tämäkin sitä. Vaikka heidät saadaankin laskemaan aseensa, eivät he luovu aatteesta sen vuoksi, että menettivät taistelun, siitä aatteestaan, että on oikein ja tarpeen aseita käyttää. Jäykkä rankaisu- ja rikoslakikanta ei kuitenkaan lopulta auta. He ovat vain pinnallisesti katsoen kapinoitsijoita, pohjalta heitä on katsottava asiansa ja etujensa puolesta taisteleviksi, niinkuin mekin sitä olemme. He ovat hyvässä uskossa. Voitto ratkaisee, kummanko edut ja aatteet olivat voimakkaammat ja tarpeellisemmat toteuttaa. Jos meidän asiamme oli oikeampi, me saamme siitä voimaa ja voitamme, jos taas heidän, niin he voittavat — jos eivät nyt, niin joskus toiste. Heidän sotansa on valloitussotaa, meidän sotamme puolustussotaa. Siinä on ero. Ja se on kyllä suuri meidän hyväksemme. Siksi meidän linnamme luultavasti varmastikin kestää, heidät lyödään takaisin. Mutta ei heitä sittenkään saa, kaikkia aseihinkaan tarttuneita, kohdella ryöväreinä ja maantierosvoina tavallisessa merkityksessä, eikä pitäisi olla häpeällistä ryhtyä neuvottelemaan. Ainakin sopisi kysyä, mitä he oikein tahtovat ja voidaanko sitä heille antaa. Voihan olla, että heidän rauhanehtonsa niinkuin heidän sodanjulistuksensakin tietäisivät koko porvarillisen yhteiskunnan, oikeusjärjestyksen kukistamista, sanalla sanoen olojen luomista, joissa emme voisi elää, ja ettemme siis voisi tehdä rauhaa millään ehdolla, vaan ennen kaatua. Niin ollen tästä umpikujasta ei tietystikään selvitä muuten kuin murtaumalla läpi.
*
Ylimys.
Kenraali Silfverhjelm on asunnostaan ampunut punakaartilaisia, jotka piirittivät hänen asuntonsa. Ammuttuaan patruunansa hän ampui itsensä viimeisellä.
Hän oli keisarikauden miehiä, ihaili ylhäisyyksiä, ruhtinaita, hovia. Millä kunnioituksella hän osoittikaan minulle jotain keisariveristä kenraalia kerran Kansallisteatterissa. Entinen kaartin kenraali, sitä henkeä. Liekö osannut suomea montakaan sanaa. Luultavasti hän tunsi todellista tyydytystä ampuessaan punaisia, saastaisia elukoita. Hän ei kai sietänyt, että ne hänet ampuisivat. Hän tahtoi kuolla vertaisensa käden kautta ja ampui itse itsensä. Hänen loppunsa oli komea. Luullen, että hänestä vielä runoillaan. Hänen tekonsa jää tarunomaiseksi. Bertel Gripenbergin aihe.
*
Manner pelkää.
Kullervo Manner on kuulemma käynyt jossain asiassa Englannin konsulin luona. Konsuli on sanonut: "En ole koskaan nähnyt miestä, joka olisi ollut niin kauheasti peloissaan."