*
Se elää sittenkin.
Luettuaan tämän huudahti eräs sosialisti, joka ei hyväksy tätä aseellista vallankumousta: "Siinä nyt porvarit saivat, mitä ovat tahtoneet, sodan ryssien kanssa." Kiivastuin ja vastasin: "Siinä nyt sosialistit lopullisesti saivat, mitä ovat toivoneet: avun ryssiltä."
Olen ollut huomaavinani, että nekin sosialistit: jotka eivät hyväksy aseellista vallankumousta, kuitenkaan eivät kovin kauhistu, kun sota kerran on olemassa, mistä apu tulee, kunhan se tulee. Samahan alkaa olla minunkin laitani. Ulkomaiden sekaantuminen meidän taisteluumme tuntuu välistä toivottavalta, jotta taistelusta tulisi pian loppu.
Nekään, jotka eivät hyväksy sotaa, seisovat kuitenkin kukin sotarintamansa takana. Minä toivon voittoa omilleni ja sosialistit omilleen. Se, joka heille antaa voiton, on Venäjän aseet. Jos se on oikein, eikä isänmaa entisessä merkityksessä merkitse mitään, vaan että yleismaailmallinen työväen asia oikeuttaa tähänkin, silloin olen minä väärässä ja taistelen kuolemaan tuomitun aatteen puolesta. Sen kai tulevaisuus osoittaa. Mutta tuskin sitä minun silmäni tarvitsevat nähdä.
Eräässä perheessä on yksi poika valkoisten rintamalla, toinen punaisten. Kolmas on aseellisesti puolueeton. Kai nämä aatteet taistelevat monessakin perheessä toisiaan vastaan. Mitä traagillisia ristiriitoja tulleekaan vielä päivän valoon!
Eivät ole kadehdittavassa asemassa nekään, jotka ovat tolstoilaisen ehdottoman rauhan ja aseettomuuden aatteen kannalla ja joiden täytyy pysyä puolueettomina ja toimettomina. En ymmärrä, kuinka sitä voi olla siihen nähden, mistä nyt on kysymys. Kiellän ehkä herrani ja mestarini "rauhan erakon", olen ehkä uskoton itselleni ja aatteelleni, mutta jos tunteen tuulen ryöppy kaataa purteni, niin kaatakoon. Uskon, että rauhan aate elää, vaikka minä nyt sen pettäisinkin.
*
Tilintekoa.
Kun Maiju Lassila "Työmiehessä" yhä nälvii minuakin, ja näyttää usuttelevan, tulee näinä sala- ja kostomurhain aikoina ajatelleeksi omienkin päivieni päättymistä. Sellaisessa mielentilassa joutuu tekemään tiliä itsensä kanssa ja kysymään, saisinko näin kärsiä siitä, mitä kirjoitin "Armahduksesta" viime marraskuussa. Olisiko se ja muut samanlaiset kirjoitukset selvittäneet tihutöiden tekijöille, mikä heitä uhkasi, niin pian kuin yhteiskunta pääsisi kyllin voimakkaaksi syyttääkseen ja tuomitakseen. Ehkä se vaikutti sodan syttymiseen. Mutta sen täytyi tulla sanotuksi. Ja samalla tuntuu, että jos saisin jotain mieskohtaisesti kärsiä, maksaisin, minkä ehkä olen velkaa niille, joilla on ollut elämässä huonommin kuin minulla. Enhän ole suoranaisesti "riistänyt", mutta kai olen toisten työn tuloksista saanut ja pitänyt enemmän, kuin mitä olisin välttämättä tarvinnut. Mutta voinko minä oikeastaan mitään sille, että jouduin kuulumaan yläluokkaan ja että minusta tuli kirjailija eikä työmies, niinkuin ehkä olisi pitänyt? Ne, joilta ehkä olen ottanut, ne ehkä nyt tulevat ottamaan minulta väkisin sen, mikä minun mahdollisesti nyt pitäisi antaa hyvällä. Vaikken enää voisikaan ruveta työläiseksi, voisin ehkä supistaa menojani, tehdä, mitä en ollut tehnyt, lakata käyttämästä hyväkseni riistettyä pääomaa, yleensä pääomaa?