Saa muuten nähdä, tulevatko venäläiset todella tehokkaammin sekaantumaan sotaan. Ehkä Smilgan sodanjulistus on vain peloitus, jolla mahdollisesti vain tahdotaan saada porvaristo ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Ja jos he lähtevätkin rintamalle, tuskinpa he tulevat tällä rintamalla pysymään lujemmin kuin omillaankaan. Jos heillä ei ollut sotaintoa siellä, mistä se tulisi täällä? Vaikka porvarit täällä voittaisivatkin, eihän meidän puoleltamme mikään vaara uhkaa Venäjän vallankumousta eikähän sitä siis täällä tarvitse puolustaa. Ja välittävätkö he edes omasta vallankumouksestaan?
*
Sotkuinen vyyhti.
Mutta auttakootpa ryssät tai olkoot auttamatta täkäläisiä ystäviään, eivät ne ainakaan täältä lähde enempi kuin russakat, niin kauan kuin on vähänkin liisteriä, suuruksen makua, meidän seinäpapereissamme. Eivät ainakaan, niin kauan kuin heidän vallankumouksensa siellä jatkuu. Ja tuskinpa sittenkään. Joku tuleva hallitus siellä voi käyttää niitä hyväkseen omiin tarkoituksiinsa täällä. Näyttää hyvin hämärältä, pääsemmekö niistä koskaan irti, ellemme voi pakottaa heitä siihen asevoimin, ominemme tai muiden avulla. Sekin uusi hallitus voi turvautua sosialisteihin, lupaamalla heille apuaan meikäläistä porvaristoa vastaan, vaikka olisi kukistanut sosialismin omassa maassaan. Mikseivät meidänkin sosialistit nykyisellä johdollaan ottaisi etujaan yhdeltä niinkuin toiseltakin! "Köyhälistön etu" on heidän ainoa johtotähtensä — jos nyt saa käyttää niin kaunista sanaa. He myövät itsensä enin tarjoavalle. Olihan siihen oireita jo Bobrikoffinkin aikana. Venäläisystävyys on imetetty meidän sosialistiemme veriin, se on tunkeutunut heidän sieluunsa. Tarvitaan tavaton puristus, ennenkuin se siitä lähtee. Eivät sitä käden käänteessä saa siitä pois heidän omat johtajansakaan, vaikka tahtoisivatkin. Osa Suomen kansasta tulee kauan sairastamaan tautia, jota siihen on tartutettu. On punottu kaikenlaisia siteitä, joita ei saa niinkään helposti katkeamaan. Ei nähtävästi muulla kuin miekalla. Vyyhti on niin sotkuinen, ettei siitä millään kerimisellä saa selvää.
*
Uskon.
Tämä vallankumous, vallan joutuminen toiselta toiselle, tämä pelkkä väkivalta ei ole mitään muuta kuin sotaa, ryöstö- ja anastussotaa, aito imperialistista valloitussotaa. Se polkee heikomman oikeudet ja välittää vähät ihmisten ja toisten kansanluokkain oikeudesta, kunhan yksi luokka vain saa sen, mitä se tahtoo ja vaatii. Sen tunnussanana on "Me vaadimme, me vaadimme" ja meidän täytyy saada kaikki, mitä vaadimme. Ammoin muka hyväksytyt oikeudelliset ja siveelliset ihanteet ja periaatteet semmoisinaan eivät merkitse mitään, eivät tarvitse tulla huomioon otetuiksi. Niinkö pitäneekin olla, ovatko nuo ihanteet ja periaatteet yleensä olleetkin vain kirkkokorua, joilla kautta aikojen on huumattu mieliä? Kun kansan etu vaatii, kansan tahto määrää, niistä luovutaan nyt, niinkuin aina ennen on luovuttu. Minä tiedän, että niin on. Minä en ole vielä missään maailmassa, en historiassa, en elämässä, oikeastaan nähnyt mitään muuta. En kuitenkaan halua enkä osaa olla tarpeeksi filosoofi, skeptikko siihen tyytyäkseni. Minulla on kuin hullulla siksi ideani, että sittenkin, sittenkin! Uskon, uskon itsepintaisesti, järjettömästi, kaikista todistuksista, kokemuksista huolimatta. Kiellän, ja kuitenkin se liikkuu. Uskon, vaikkei mikään maailmassa siihen oikeuta. Uskon, koska olen niin kasvatettu, koska en voi ilman sitä harhaani elää. Koska maailmassa en voi uskoa, menen luostariin, poistun erämaahani, nousen vuorelleni yläpuolelle pilvien, niinkuin rauhanerakkoni elämään haaveineni, että joskus ehkä on ollut oikeuden ja totuuden arkaadinen aika, ja että se tulee joskus. Runoilen, koristelen, kuvittelen. Teen, niinkuin uskovaiset kautta aikain ovat tehneet luodessaan itselleen taivaan, omistaessaan Isän, jonka valtakunnassa elävät iankaikkisuudessa niitä toteuttaen, joita ei voitu täällä maan päällä toteuttaa. Tästä tarpeesta se on syntynyt se olotila siellä jossain yläpuolella pilvien. Se näkyy pitävän olla meillä jokaisella se usko; tulee jokaisella ajankohta, jolloin hän ei jaksa elää sillä, että hän on maasta tullut ja pitää maaksi jälleen tuleman. Omituista, että se uusi taivas ja uusi maa avautuu minulle tässä yhteydessä, tässä muodossa, tällä elämäni ehkä suurimman pettymyksen hetkellä, tämän Suomen sisällisen sodan, tämän mielettömyyden, tämän rikoksen yhteydessä.
Luon sen taivaan omalla tavallani, luon sen jo tässä maailmassa. Vaikka kävisi kuinka hullusti tahansa, vaikka kaikki romahtaisi ja tämä olotila jäisi pysyväksi tai tulisi joku samantapainen, niin minä elämäni loppukaudeksi uhallakin ummistan sille silmäni, tieten tahtoen, nukutan itseni näkemään, että se, mitä näen, ei ole sitä, mitä näen, vaan aivan toista. Uskon omia valeitani, huumaan itseni mieliunelmillani. Olkoon olematta oikeuden ja totuuden aika, kunhan se minulla on. Uskottelen sitä muillekin, hurmaan heidät siihen, että kuva elää, että olematon on. Ja jos se sittenkin on, jos sittenkin tulee se aika, tuhatvuotinen valtakunta? Sillä kuinkas janoinen näkisi keitaat kangastavan erämaassa, ellei niitä jossain olisi aavikkojen takana. Niitä on, hän pyrkii niihin. Minun kamelini kaatuu, toisten kestää ja vie heidät perille. Välipä tuolla, vaikka minun luuni valkenisivatkin!
Sunnuntaina 3 p:nä helmikuuta.
Kumpiko parempi?