Ulkoasiainvaliokuntaan valitaan diplomaatit: Hanna Karhinen, A. Sirén,
Laakkonen, Iivarinen ja Engström. Varalta: A. Huotari ja Blomqvist.
Istunto päättyy klo 9.15 i.p. —
Selostusta lukiessani valtaa minut, vanhan valtiopäiväreferentin, miellyttävä, turvallinen tunne siitä, että kaikkihan täällä näkyy alkavan käydä niinkuin ainakin ja että suottahan minä olen tainnut hätäillä ja harmitella, että maan asiat muka menevät päin mäntyyn. Maan "toverit" näyttävät osaavan hoitaa maan asioita aivan niin kuin maan "isät" ennen vanhaan. Eihän ne ole mitään vallankaappaajia ja -anastajia. "Jos tahdotte, toverit, toisia miehiä, on heti meistä jokainen valmis siirtämään ohjat kenelle te määräätte." Sehän on silkkaa parlamenttarismia. Eihän ne istukaan pistinten varassa! Siellähän ei ole kuin 5 punakaartilaista. Ja niin pian kuin me kansan viholliset olemme voitetut, pääsemme kaikki yleisellä kansanäänestyksellä hyväksymään itsellemme uuden valtiosäännön.
Lahtarit siellä Pohjanmaalla, jos tietäisitte… laskekaa pian aseenne ja tulkaa äänestämään!
*
Suurista miehistä.
Yrjö Mäkelin sanoo tänään joukon kärkeviä sanoja meille porvareille siitä, että me huokailemme: "Anna meille profeetta, anna meille johtaja!" Meillä on ollut suuren persoonallisuuden kaipuu ja me olemme sitä varsinkin viime aikoina ruikuttaneet. "Olisipa meillä vain Mechelin vielä keskuudessamme — ovat porvarit näinä aikoina usein huokaisseet." Porvarit otaksuvat, että joku semmoinen elävä persoonallisuus voisi puhaltaa henkeä heidän kuolintautia sairastaneeseen luokkaansa. Kyllä heillä on käytettävänään henkisiä kykyjä, mutta eivät ne mitään silloin enää saata toimittaa, kun koko luokan historiallinen tilinteon hetki on koittanut.
Totta onkin, että meiltä on puuttunut johtavia miehiä. Totta, että entiset ja uudet johtajat eivät ole olleet tehtävänsä tasalla. Onhan tässä huokailtu, jos lie haikailtukin, että mistä saadaan sekään Suomen tasavallan presidentti, kun sen valitsemisen aika tulee.
Luulen kuitenkin, että Y. M. liian aikaisin iloitsee siitä, että porvarillisten johtajan-etsintä on oleva turha. Miehiä ilmestyy aina, kun niitä tarvitaan, joskaan ei heti ensi hätään, niin ainakin toiseen. Venäläisen sorron vastustamis-aikana ei tarvittu niin paljon miestä kuin mieltä. Mieltä oli, sitkeää ja lujaa rintamaväkeä, joka oli joka paikassa eikä oikeastaan missään. Muita päitä pitemmät päät olisi pian katkaistu. Ne, mitä oli muita näkyvämpiä, ne poistettiinkin, mutta ei vastarinta siitä sanottavasti kärsinyt. Saattoipa olla parempikin, ettei vasituista kapteenia ollut, jonka varaan ja komentoon olisi heittäydytty — niin miehistö tunsi sitä suuremman vastuun ja kehittyi vähä itsekukin siihen tehtävään, jota se tämän viimeisen tingan tullen nyt suorittaa valtiolaivaamme pelastaessaan.
Kun tämä sota puhkesi, niin tarvittiin kuitenkin välttämättä sen johtajakin, ja ylipäällikkö putosi kuin pilvistä, tuli suomalais-kansallisen suuren nousun etumies sieltä, mistä häntä kaikkein vähimmin olisi voinut odottaa — Venäjän rintamalta. Kuka tämän maan suomalaisista oli ennen kuullut puhuttavankaan Mannerheimista? Mannerheim tuli, näki ja — voittanut hän ei vielä ole, mutta voittaa varmasti. Siinä on nyt se huokailtu ja haikailtu suurmies sillä sijalla, joskaan ei Kustaa Vaasa, niin ainakin Vaasan Kustaa. Kun hän on tehtävänsä suorittanut ja kun ilmestyy uusia tehtäviä, jotka mahdollisesti eivät ole hänen, nousee varmaankin aikanaan uusia miehiä. Mäkelin ilkkuu meitä liian varhain Mechelinien puutteesta.