Kuuluu hurraahuutoja Henrikinkadulta. Töölöstä päin saapuu saksalainen joukkue. Se on kuormasto. Siinä on vankkureita heinäkuormineen, sinellejä, saappaita ja mitä kaikkea lie. Hauskin on kenttäkeittiö, jossa pata on tulella, suuremmoinen primuskyökkilaitos, joka on käynnissä matkaakin tehtäessä ja on valmistanut aterian siksi, kun ollaan perillä. Kuormastomiehet ovat vanhempaa ja vähemmän siistittyä väkeä kuin tämänaamuiset rintamasotilaat. Myhäileviä, ystävällisiä, herttaisia naamoja, parroittuneitakin, nähtävästi talonpoikia ja pikkuporvareita. Mitä ajattellevat maasta ja kansasta ja kaupungista, joita tuskin ennen ovat kuulleet mainittavankaan, tehtävästä, jonka ovat saaneet suorittaakseen? Minusta näyttää kuin jokaisen heistä pitäisi olla sosialisti. Heille heitetään kääröjä, kullakin on kädessään Hufvudstadsbladet, jossa on saksankielinen tervehdys tulijoille. Ne heiluttavat sitä kiitokseksi saamistaan hurraahuudoista. Tuskinpa on näitä trossimiehiä vielä koskaan ennen näin riemujuhlittu. Kaikilla heillä on jotain suussaan, voileipä tai sikari, jopa puree joku omenaakin. Posket pullollaan he ovat tekevinään, kurillaan kai, armollisia liikkeitä päällä ja käsillä. Heissä on ilmeisesti humoristeja, ja minä kuvittelen, kuinka tästä "mutterille" ja "liebeskindereille" kerrotaan, kun kerran ollaan kotona. Hevoset, joukossa joku muulikin, ovat pieniä ja takkuisia. Ei ole ollut Saksassakaan suurusta antaa. Sielläkin on jo vuosia ollut organisoitu nälkä. Ei ole kaikki sielläkään ensiluokkaista. On kuin näkisin pahaenteisen repeämän rintamassa.
Seuraan heitä parisen kadunkulmaa ja käännyn heidän kanssaan Kaartinkasarmille päin. Se on jo kokonaan saksalaisten hallussa, siellä melutaan ja laulahdellaan ja nojataan avonaisista ikkunoista juttelemaan yleisön kanssa. Tekee hyvää nähdä se ryssäin monivuotinen rypypaikka oikeiden ihmisten hallussa.
Tulen Smolnaan, jonka kaikki ikkunat ovat rikki. Sitä on ammuttu sekä Kauppatorin puolelta että Esplanadilta. Jos kielin voisi kertoa näkönsä ja kuulonsa senkin talon seinät. Siellä Adlerbergit ja Heydenit, Bobrikoffit, Seynit, Stahovitshit, sosiaalihallitus, jonka punakaarti ajoi pois — nyt siellä näyttää olevan suojeluskuntalaisia ja saksalaisia.
Kun en pääse Kauppatorille, poikkean Unioninkadulle. Siinä oli äsken vielä ainainen punakaartivartia istumassa Pohjoispankin ovikomerossa jakkaralla. Jakkara on vielä paikoillaan, istuja on poissa. Vartioivat, raukat, porvarien tavaraa, toivoen sitä kerran omakseen, koskaan saamatta. Ja hullunkurisinta, ettei siellä sisällä liene ollut montakaan markkaa koko kapinan aikana.
*
Säänmuutos.
Ei tullut pitkäksi purjehdukseni hyväntuulen myötälaitaisessa, iloitsevassa ihmisvirrassa. Löi toinen virta ja toinen tuuli vastaani ja minä tunnen, että, ainakin mitä minuun tulee, minulla on edessäni vastatuulen soututaival ehkä monta vertaa tukalampi ja pitempi kuin näiden kapinaviikkojen. Minä en voi mennä valkoisen virran mukana, ja jos lukijani ei enää halua seurata minua edemmä, pysähtyköön tähän.
En ole vielä nähnyt paljoa siitä, mitä on tulossa, mutta hermoissani tunnen säänmuutoksen, uudet rumat ilmat.
*
Vankijono.