Poliisikamarin ovella seisoo sankka ryhmä väkeä. Vuoroin sielläkin on vallinnut toinen ja toinen. Kuinkahan monta kertaa nuo matalat, likaiset suojat ovatkaan kulkeneet kädestä käteen? Sen se uusi systeemi aina ensiksi valtaa ylläpitääkseen järjestystä. Järjestystä, jonka luulisi pitävän olla puolueeton, mutta joka ei missään eikä koskaan maailmassa ole sitä ollut. Nyt kamari on vanhan, laillisen järjestysvallan hallussa.
Kadulla seisoo vangittuja ja uusia tuodaan. Viedään joitain sisään ja toisia tuodaan ulos. Siellä nähtävästi pidetään jonkinmoista tutkintoa. Vallitsee vielä ilmeinen sekasorto, kuuluu ristiriitaisia määräyksiä. "Ei niitä saa tuoda tänne, ne on vietävä sinne". — "Sieltä käskettiin tuoda tänne!" — "Viekää takaisin! Tai viekää Ratakadulle!"
Omaiset tuovat ruokaa vangituille. Eräs työläisvaimo valittaa eräälle porvarirouvalle, joka kaikesta päättäen ottaa osaa hänen suruunsa: "Sekin kun vietiin väkisin kaartiin vielä eilen klo 5." Varsinaiset punakaartilaiset, jotka olivat panemassa kapinaa toimeen, eivät liene enää täällä, vaan rintamalla. Poissa ovat myöskin johtajat. Jälellä on tuota pakotettua joukkoa, jota on viety väkisin ja puoliväkisin. Niitä kai ne ovat nämä vangitut suurimmaksi osaksi, sillä miten heitä muuten olisi niin paljon. Joukossa on vielä tässäkin jonossa joku ryssäkin. Muuan matruusi seisoo kädet ristissä siivona ja alistuvaisena.
Joudun täältä satamaan ja pääsen kalalammikon ympäri rautatiesillan kohdalle. Mitä ihmettä! Kuuluuko korviini hanurin soittoa? Kai ne ovat saksalaisia? Hanurihan on jo yleismaailmallinen soittokone. Mutta hätkäyttää se kuitenkin hiukan. Siellä on yleisö jo päässyt yhteyteen merimiesten kanssa. Laiturissa on pari pienempää kanuunavenhettä. Meripojat ystävystyvät jo pikkuporvarineitosten kanssa. Ne ovat hiukan hutikassa, vai ovatko muuten iloisia. Merimiesten meininki taitaa yleensä olla samanlaista kaikissa kansoissa ja kaikissa satamissa. Neitoset — etten sanoisi "tytöt" — koettavat panna liikkeelle viimeisen saksansa ja ilmaista iloa, minkä tunsivat kuullessaan äänen: tatata — tatata — tatata! — "Mikä se oli se soittokone, joka antoi semmoisen äänen? Tatata — tatata!" — "Ah, das war ein Maschinengewehr!" Matruusi sanoo, että huomenna he nousevat maihin ja tulevat musiikin kanssa ja soittavat. Ehkä pistetään torilla tanssiksikin. Yhtäällä tanssitaan, toisaalla vangitaan ja ammutaan. Niinkuin punaisenakin aikana.
*
Tulen kotiin. Risteilijät satamassa näkyvät mustina möhkäleinä. Niiden leiritulet palavat ja ne lakaisevat valo viuhkoillaan merta.
*
Olisiko mahdollista, että vangit vietäisiin Saksaan? Tulivatko ne hakemaan työvoimaa kaatuneiden sijaan? Ojureita ja kuokkureita? Sotavangit kuin sotavangit, onhan siellä jo entisiäkin, kaikilta muiltakin rintamilta. Kertautuisiko historia niin kirjaimellisesti? Onhan monet muutkin raakalaiskansojen sotatavat vastoin kaikkia kansainvälisiä sopimuksia otettu käytäntöön — käytännöllisinä.
Ja olisiko tuo meidän punaisillemme niin kamala ratkaisu? Vankeuteen, vankileireihin, pakkotöihin niistä sentään suurin osa tullee. Mutta me emme osaa teettää niillä työtä. Kestää, ennenkuin tehtaat saadaan käyntiin, eikä kuukauteen vielä pääsisi pelloille. Maatöihin ei niitä sitäpaitsi kukaan huoline ruokapalkoillakaan. Ja olisiko edes ruokaa, ennenkuin päästään uutiseen?
Saksassa ovat maat valmiit ja teettää siellä osataan. Ei mukisemista, ja ehkä olisi monella se oppi ja kurssi hyväksi. Pieni opintomatka Saksaan. Onhan täältä ennenkin ollut siirtolaisuutta. Jossain meidän täytyy maksaa, työssä tai rahassa. Mitä ne meidän rahalla! Heiltä menee tuhansien miesten työ omassa maassa hukkaan, sota voi vielä kestää vuosia. Tehdään vaihtokauppa. He lähettävät sotamiehiä tänne, me työmiehiä sinne. Yksiä keisarin orjia, joista hän käy kauppaa. Se on sitä oikeata realismusta, vähän idealismusta sekaan. Siellä on Marxit ja siellä on Moltket. Diktatuuri kuin diktatuuri, köyhälistön ja keisarin.