Historiamaalarin aihe.
Satuin Päävahdin luo Katajanokan kanavaa vastaan, kun sinne saapuu saksalainen kuularuiskuosasto Pohjoisrantaa pitkin. Ne sijoittuvat seinämälle ja rupeavat laittamaan kuularuiskujaan ampumakuntoon. On hauska nähdä, kuinka taitavasti, harkitusti ja hiljaisesti ne sen työn suorittavat, melkein ilman mitään komentosanoja. Se on tehty tuhannet kerrat ja luultavasti he umpisilmässäkin osaisivat liittää lukot ja ruuvata ruuvit. Mikä mökä siinä olisi mahtanut käydäkään, jos ryssät olisivat olleet panemassa kompeitaan kokoon! Kyllä kulttuuri ja kyky osata asiansa missä muodossa tahansa sentään on suurta ja kaunista. Ihailen näitä miehiä, jotka yhdessä toistensa ja yhdessä laitteittensa kanssa muodostavat elimellisen kokonaisuuden. Montako kertaa lienevät nämäkin miehet katsoneet kuolemaa silmiin ja tullevat vielä katsomaan, ennenkuin maailmansota on päättynyt??
Mitä he ajatellevat tehtävästään tällä rintamalla? Liekö heille selitetty, millä asioilla he ovat? Ainakin sen luulisi heille selvinneen, mikä ero on suomalais-venäläisen bolshevikin ja heidän oman maansa sosialidemokraatin välillä. Kotiin tultuaan pitänee heidän osata varoittaa siitä vaarasta, joka täältä oli sinne tulossa. Heillä ja meillä on yhteinen kulttuuritehtävä. Nyt niillä on tuossa kuularuisku valmiina toimimaan, jos tarvittaisiin, nyt he käyvät ateriallaan ja heittävät tukon heiniä hevostensa eteen. Vieraan maan miehet purevat kuivaa kannikkaansa vartioiden meitä entisen venäläisen päävahdin seinämällä Uspenskin katedraalin siimeksessä. Historiamaalarin aihe.
*
Saksalaista meriväkeä.
Kauppatorin rannassa on yhä se kanuunavenhe, joka karkoitti sen ympärystaloista viimeiset punaiset. Peräkannella seisoo joukko matruuseja siisteissä paraatipuvuissa. Maista tulee joku ylempi upseeri. Ne eivät tee hänelle kunniaa viemällä kättä lakkiin, ainoastaan ojentautuvat ja suoristavat kätensä kupeelleen. Upseeri viittaa heitä lähemmä ja puhuu heille jotain hiljaa. Asennot laukeavat hiukan, kiinnittyvät taas, on niinkuin miesjoukko noilla liikkeillä ilmaisisi ymmärtäneensä. On mahdettu tarvita tavaton harjoitus ja antaumus, ennenkuin tuollainen elimellisyys on saavutettu. Se mielenkiinto, millä miehet kuuntelevat päällikköään, ei ole tehtyä, vaan luontaista, pingoittumatonta, pieni näyte miljoona-armeijan yhteisestä hermosta ja hengestä.
Se on sivistyneen kansan itse itselleen panemaa kuria ja vaikuttaa miltei viihdyttävästi.
Niiden moottoreita tulee ja menee. Ne tulevat täyttä vauhtia maihin, pysähtyvät juuri kun pitää, eivät töyttäile eivätkä kolhi, leikkaavat kuin veitsen terällä. Elegantit, jäntevät pojat hyppäävät maihin, iloisina, hyvätuulisina, asettuvat riviin ja lähtevät kaupungille ihmettelevien, suosiollisten silmien heitä seuratessa. On vuosisatoja kulunut siitä, kun itä lähti ja länsi tuli, eikä siitä ole kulunut kuin muutamia päiviä. Viihdyttelen itseäni tässä eurooppalaisessa ilmassa. Se on yhtäkkiä tulvahtanut yli koko Helsingin. Kaikki nuoret miehet ja vanhemmatkin ovat jo univormuissa, enemmän tai vähemmän sotilaallisissa. On mitä erilaisimpia nauhoja ja merkkejä hatuissa ja käsivarsissa. Kaikki koettavat esiintyä saksalaisella ryhdillä. Kaikki ainakin tervehtivät toisiaan sotilaallisesti. Ei se ole vielä oikein vakuuttavaa, vaikuttaa hyvinkin opitulta ja yritetyltä keikarimaisuudelta. Pian me olemme preussiläistyneet niin paljon kuin voimme.
Ainakin päältä on kakku kaunis.
*