"Että täälläkin aiottiin 'laskea saksalaisia maihin', sitä osoittaa m.m. sekin, kun täällä Helsingissä nyt on löydetty suuri määrä saksalaisia sotilasvirkapukuja."
Ei ollut Rantamalan hymni punakaartille vielä hänen viimeisensä. Hänen viimeinen veisunsa oli haltioitunut ylistys aseistuneelle naiselle. Se on nimeltään "Suuria näkyjä":
"Kun tänään varhain aamulla saavuin hiljaiseen työhöni, astui vastaani nuoria työläisneitosia kivääri olalla. Ne näyt ovat näkyjä, joita katsoessasi saat mieleesi rohkeutta. Sitä näkyä nähdessäsi tunnet seisovasi työväenluokan suuren ja ihanan päivännousun edessä. Niitä näkyjä nähdessäsi saat suuren aavistuksen siitä ajasta, jolloin työväenluokka seisoo vapaana, kahleet murskana jalkojen edessä. Reipas työläisneitonen kivääri olalla on suurin ja pyhin lahja, mitä Suomen työläisluokka on antanut ja koskaan voi antaa asiansa puolesta. Se työläisneitonen kivääri olalla nostaa pakostakin kyyneleet katselijan silmiin. Se kivääriä kantava, reipas työläisneitonen on työväenluokan viimeinen sana, sen hillitön, järkkymätön ja luja päätös elää, voittaa, saavuttaa vapaus, lyödä rikki kahleensa. Semmoisen päätöksen tehneen joukon eteen ei koskaan uskalla astua häviö ja kuolema. Sen joukon luo rientää aina voitto ja elämä."
"Sitä näkyä nähdessä ei mieli enää jaksaisikaan masentua. Se työväen luokka, joka on ollut valmis asiansa puolesta uhraamaan niin äärimmäiset uhrit, on kerta kaikkiaan itse astunut elämänsä ainoaksi herraksi."
"Päivä nousee. Yö hälvenee. Kun monet ennustelivat jo pimeän tuloa, astui työläisneitonen esille ja nosti taas elämään auringon, nosti masentuvat mielet, riennätti hellin käsin rohkeutta miesten mieliin. Missä se neitonen ilmestyy, siellä ei mies jaksa olla heikko, sillä se kivääriä kantava työläisneitonen on kevään suuri ja lempeä voima siellä, missä miesten täytyy seisoa elämänsä ja kohtalonsa raskaimpien sanojen edessä. Työläisluokan koko koti on nyt astunut esille asiansa puolesta ja missä niin tapahtuu, siellä ei tunneta yötä, vaan elämällä on yksi ainoa luja tunnussana, sana: aamu."
Tämän luettuani luulen omistavani avaimen Rantamalan sielun salaisuuksiin. Hän on heikkohermoinen, kaikille vaikutuksille ja varsinkin tunneärsytyksille altis ikäloppu; on ollut sitä jo kauankin ja kehittynyt siihen yhä enemmän tämän kapinan aikana. Nyt hän, tämä anakoreetti, näki amatsooninsa, tämä kentauri nymfinsä, ja lyykähti polvilleen hänen eteensä.
Maanantaina 15 p:nä huhtikuuta.
Säätytalolla.
Kapinan aikana oli mieltäni erikoisesti askaroitellut, miltä mahtoi näyttää kaikkialla niiden laitosten ja virastojen huoneistoissa, jotka punaiset olivat ottaneet haltuunsa. Olin kuullut kerrottavan pöyristyttäviä juttuja siivosta, joka niissä vallitsi. Senaatissa maattiin, keitettiin, syötiin ja juotiin. Satuin tänään kulkemaan Säätytalon ohi, ja kun siellä on tuttu vahtimestari, pistäydyin sinne. Vaikka hän olikin pitkällisestä jännityksestä ja valvomisesta aivan lopussa, tuli hän kuitenkin kulettamaan minua huoneesta huoneeseen. Oli sekin vaellus. Kun muistan nuo siistit, viralliset valiokuntahuoneet vihreine verhoineen, joiden päällä kunkin tuolin kohdalla oli valmiiksi vuoltu kynä ja puhdas paperi, kun muistan puheenjohtajan selkätuolin ja hänen valtansa merkin, vasaran, ja miltä säätyjen istuntosaleissa ennen näytti — siellä papit, porvarit ja talonpojat, piispa Johanssoneineen, Kurteneineen, Värreineen ja Ahmavaaroineen — tyynet, parlamentaariset keskustelut — kaikki korrektia ja totista, joskin joskus hiukan ikävääkin — eikä se vanha sävy ollut paljoakaan päässyt katoamaan uuden eduskunnankaan aikana, joskin tupakansavua silloin jo oli käytävissä sakeammalta — kun muistan kaiken sen ajan, jonka asioita näissä huoneissa ajettiin —! Sitä oli nyt melkein mahdoton saada kuvittelemallakaan esiin. Olivat tosin, ihme kyllä, melkein kaikki entisten puhemiesten kuvat paikoillaan seinillä, mutta lattiat? Siellä oli kaaos, ei se, mistä maailma oli tullut, vaan se, mihin se oli ollut menemässä — en saanut sitä mukaani, enkä saa tätä kirjoittaessanikaan muistoon montakaan yksityiskohtaa. Ainoastaan yleisvaikutuksena sen, että melkein joka salissa olivat pöydät hujan hajan, kiväärintelineitä seinämillä, ruuanjätteitä, paperossin pätkiä, tupakkalaatikoita, säilykepurkkeja. Kaikki, mitä on saatu irti, on viety. Kirjoituskoneet, kansliatarpeet poissa. Eräässä huoneessa näyttää olleen naisten pukuhuone. Siinä on linttaan astuttuja kenkiä, rikkinäisiä sukkia, särkynyt peili, kampa, rusetti, joku villapeite. Ihme kyllä on jäänyt punainen pöytäverka, joka on ollut vuodeverhona. Säkki, jossa on jotain jauhon tapaista. On luettukin pöydällä loikoessa. Tapaan kirjallisuutta K. Lehtimäen "Ylös helvetistä", ja V. Hugon "Kuolemaantuomitun viimeinen päivä." Erääseen huoneeseen ylikerrassa on tehty sisäänmurto. Ovi on säretty rautakangella, joka vielä seisoo seinää vasten. Sen on joku lukinnut lähtiessään, sulkenut ja vienyt avaimen mukanaan, toiset ovat siellä luulleet olevan jotain, mutta luultavasti eivät mitään mieluistaan löytäneet tai ehtineet viedä, koska se on verrattain siistissä kansliakunnossa.
Koko talo on sanalla sanoen kuin takapiha, kaatopaikka, ja semmoista kai lie punaisen hallituksen jälki kaikkialla, missä heidän parempaa yhteiskuntaa ja uutta Suomea järjestävä kätensä on kulkenut. Saavat siinä luuta ja luutturiepu liikkua ja pesijättäret ryömiä, ennenkuin pahinkaan likajättö on poistettu.