Vai meille siis etsitään kuningasta vieraasta maasta?
Mutta miksi?
Rupesi kaikumaan jotakin mielessäni. Rurik ja Venäjä — kuinka se nyt olikaan? Hain kotiin tultuani käsiini Weberin historian (sovitteli J. R. Danielsson, suomensi Aatto S.), josta luin: "Kun vihdoinkin aseilla tahdottiin riidat ratkaista, syntyi yhteiseksi turmioksi sisällinen sota heimojen kesken. Siinä onnettomuudessa saatiin vihdoinkin toimeen sovinnollinen keskustelu, jossa päätettiin sisällisen ja ulkonaisen turvallisuuden saavuttamiseksi kutsua hallitsija heimojen ulkopuolelta. Varustettiin lähetyskunta — laiva (Tarmo?) suoritettiin vesille ja tsuudilaiset veivät lähetyskunnan 'Ruotsi-Varankojen' maahan, jossa lähetyskunta (Svinhufvud?) ilmoitti asiansa: 'Meidän maamme on suuri ja varakas (Huom.! meidän maamme ei juuri ole suuri ja varakas, mutta voihan se siksi tulla, kun Mannerheim valtaa Vienan-Karjalan ja Pietarin), mutta meillä ei ole järjestystä (niinkuin ei meilläkään), tulkaa meille ruhtinaiksi meitä hallitsemaan'."
Silloiset tsuudit pyysivät yhdessä muiden heimojen kanssa kolmea veljestä kuninkaakseen, mutta yksi heistä, Rurik, siksi lopulta tuli. Tästä tsuudien noutamasta kuninkaasta tuli lopulta Venäjän hallitsija. Hän otti haltuunsa Novgorodin, hänen sukunsa novgorodistui ja novgorodisti tsuuditkin. Mutta eihän ole sanottu, että meidän saksalainen Rurik tekisi samoin ja että meidän kävisi samoin nyt kuin heidän silloin.
Ottakaamme siis oppia historiasta tänäisen tarpeen varalta, elkäämmekä huolehtiko historian huomisista.
Mutta mitä muuten sanonevat näistä tuumista Pohjan pojat ja Savon ja Karjalan miehet, ja mitä Vaasan Kustaa, joka kai pian on täällä "taalalaistensa" kanssa? Olisivatko he ja hän ehkä lukeneet historiaansa jostain toisesta paikasta, esim. siitä, jossa kerrotaan miehestä, joka vapautti maansa vieraasta sorrosta ja kykeni sitten myöskin ylläpitämään järjestystä?
Perjantaina 26 p:nä huhtikuuta.
"Armeliaisuus on verisintä julmuutta".
Olen kai osaltani pauhannut, minkä olen voinut, punaisten alkamaa kapinaa, heidän raakuuksiaan ja julmuuksiaan vastaan. Olen noussut siveelliseen kauhistumisen jalustalle niin korkealle kuin olen päässyt ja sieltä jakanut oikeutta, niinkuin se minusta on ollut jaettava ja niinkuin puhtaalla omallatunnolla myös olen katsonut olevani oikeutettu jakamaan. Olen ollut sillä kannalla, että me valkoiset olemme syyttömät ja että me siis voimme heittää ensimmäisen kiven — ja myös viimeisen. Sillä me emme ole harjoittaneet julmuuksia, emme rangaisseet syyttömiä, emme antaneet koston tunteelle valtaa, emmekä tule antamaan. Inholla, vannoenkin, olen torjunut kaikkien meidän puolestamme sellaiset epäilyt, sellaiset syytökset, kun niitä on minulle lausuttu. He ovat raakalaisia, aasialaisia, pakanoita, me olemme länsimaista sivistyskansaa, eurooppalaisia, ennen kaikkea kristityitä, armeliaisuuden, rakkauden ja humaanisuuden läpitunkemia. Ja me olemme samalla valtiollisesti kaukonäköisiä, ymmärtäviä psykoloogeja, jotka tiedämme, että voittomme ei saa eikä voi olla ainoastaan aseiden voitto ruumiista, vaan myös hyvien töiden voitto sieluista ja mielistä, joita meidän senkin nojalla tulee päästä johtamaan. Heidän tulee kerran myöntää meistä, että joskin olimme rintamaa murtaessamme ja taistellessamme pakosta vereytyneet olimme sen murrettuamme ja taistelun loputtua valkoisia, valkoisia sydämiltämme ja teoiltamme, ojentaen ritareina kätemme voitetuille ja ottaen hoitaaksemme heidän haavojaan samalla kuin omiamme.
Ja näyttää, että voimakas virta on ollut nousemassa kantamaan näitä ihanteita esiin. Semmoinen työ, joka tällä haavaa kiireellisimmän tarpeen vaatimana on etupäässä yksityisen armeliaisuuden työtä, suoritetaan hiljaisuudessa. Lienee syntynyt kansalaisten yhtymiä, jotka tahtovat ottaa huolekseen sotaleskien ja sotaorpojen, vankien vaimojen ja heidän lastensa viemisen pahimpien päivien yli, niiden, joille ei ole työtä eikä ruokaa, eikä rahaa paljon muuta kuin Mannerin vääriä seteleitä. Listoja on ollut liikkeellä avun keräämiseksi.