Hän väisti kysymykseni aitosavolaisella käänteellä:
— Minäkö? En minä saa mitään aikaan. En minä enää paljoakaan jaksa enkä viitsi, kuin minkä vähän henkipitimikseni ja omiksi iloikseni. Mutta muut jaksaa ja viitsii paremmin. Näkyisi se muuten menevän vähin akiteerauksin. Niillä on jokaisella oma kotipirunsa korvaan kuiskuttamassa. Ne on nekin, jos lienemme mekin, käyneet ryssän koulun. Paraat herratkin varastavat, ja sorkaavat kuin saksat. Kyllä tästä hyvä tulee itsestään. Meidän miehet pitivät silloin turhaa kiirettä.
— Kysyn vieläkin, mitä hyvää siitä seuraa?
— Mitäkö hyvää? kivahti hän ja hänen sävynsä yhtäkkiä kiristyi. — Siitä seuraa se hyvä, että kun kansa näkee, että maa on joutunut semmoisille yksityisille, jotka kavaltavat sen antimet omaksi edukseen välittämättä, kuoleeko maaton kansa nälkään, vaikka antamista olisi — syöttävät sioillaan ja polttavat viinaan — niin maat otetaan pois yksityisiltä ja takavarikoidaan yhteiskunnalle. Sillä maa kuulukoon kaikille. Sitä me suunniteltiin, ja otettu me olisi, jos ennätettiin eikä tullut se saksalainen siihen sorkkimaan. Mutta nytkin se menee siihen. Menee valkoista tietä, ja sitä mekin tässä ollaan mukana tekemässä. Herra kirjailijakin tekee sitä tietä, kun ostaa kätkettyä ja kansalta salattua tavaraa ja pistää omaan suuhunsa, mikä oli lain mukaan meinattu kaikkiin suihin.
— Täytyyhän minun, kun kaikki muutkin.
— Täytyypä täytyy, siinäpä se juuri onkin, että täytyy. Kaikkien täytyy, senaattorin, ylituomarin, ehkä itsensä elintarveresitentinkin, kun rahalla saa, mutta kortilla ei saa. Siihenpä juuri minä perustan, että täytyy, että kaikkien täytyy ja että se ei enää muuten mene eikä ole mitenkään muuten ratkaistavissa, sillä tässä porvarillisessa yhteiskunnassa se ei olekaan muuten ratkaistavissa. Sentähden sen täytyy romahtaa ja siihen romahtamiseen pitää meidänkin vähän peräpuolesta pukata, minkä minäkin. Eikö ole oikein puhuttu punikilta, herra valkeapää?
— Kai tässä jotain romahtaa, mutta ehkä ei sentään aivan sinnepäin, mihin te sitä suunnittelette.
— Sama se, minnepäin romahtaa, kunhan vain romahtaa. — Hän kiihtyi kiihtymistään omista sanoistaan: — Tässä maassa ei ole pitkään aikaan ollut yhtä ainoata rehellistä miestä, joka voisi katsoa toista rehellistä miestä silmiin, jos semmoinen ihmeeksi sattuisi tulemaan tiellä vastaan. Ei yhtä lakia rikkomatonta kansalaista, joka voisi lainrikkomisesta toisen tuomita. Kaikki ollaan yhtä jääviä joukkoa Jumalan edessä, ja se on niinkuin ollakin pitää, sillä elkää tuomitko, sanoo Herra, mutta herrat sanovat: tuomitkaa, elkää armahtako!
— Onhan armahdettu.
— Kun oli pakko, kun täytyi rehun puutteessa päästää karja kylmään metsään kaluamaan.