*
Hyljännevät poikasensa.
Jos sosialistijohtajat olisivat sellaisia taktikkoja, kuin heidän sanotaan olevan, he lopettaisivat sodan ilman enempää verenvuodatusta ja laskisivat aseensa. Omille joukoilleen he voisivat sanoa: emme voineet tällä kertaa enää mitään, mutta me aloitamme uudestaan, niin pian kun se suuri sosiaalinen mullistus muualla maailmassa tulee tapahtumaan. He olisivat pelastaneet armeijansa, säästäneet elävän voimansa, jonka härkäpäinen uhma nyt luultavasti tulee tuhoamaan. Heille jäisi vaikuttava agitatsiovaltti porvarillisia vastaan siitä, että nämä ovat kutsuneet maahan vierasta sotaväkeä. Elleivät he sitä tee, niinkuin luultavasti eivät teekään, sillä he ovat taktikkoja ainoastaan pienessä, mutta eivät suuressa, vaan jatkavat turhaa taistelua ja hyödytöntä teurastusta, tulee suotta vuodatettu veri huutamaan kostoa varsinkin johtajille itselleen. Kenties he tämän käsittävätkin, mutta eivät voi enää mitään, menetettyään luultavasti kaiken vaikutusvallan omiin joukkoihinsa. Tietenkin siinä myöskin on heillä oma pääkin kysymyksessä, he kun tietävät, ettei mikään armahdus ainakaan heihin nähden tule kysymykseen. He valitettavasti eivät ole se emo, joka vaaran uhatessa poikuetta heittäytyy vainolaisen eteen, houkutellen häntä pois ja viivytellen häntä, kunnes poikaset ovat ehtineet kätköihinsä, joista he vaaran ohi mentyä sitten vähitellen liittyvät yhteen. He luultavasti itse ensimmäisinä nousevat siivilleen ja jättävät poikasensa oman onnettomuutensa nojaan.
*
"Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta."
Maanantaisessa "Tiedonantajassa" oli täällä Mäntymäellä haudattujen luettelossa merkintä: "Venäläinen sotilas, jonka nimeä ei tunneta". Tästä saa Anton Huotari aiheen kaiuttaa kanneltaan kaatuneen toverin muistoksi. Hän tekee sen kylläkin tuntehikkaasti ja vaikuttavasti. Ja miksei se vaikuttaisi. Kaikki on siinä, mistä päin ja millä silmillä katsoo. Tunsin itsekin jotakuinkin samaa tuota vainajien luetteloa silmäillessäni. Tunteen, säälin, anteeksiannon täytyy liidellä sovittavana ja ymmärtävänä vihollistenkin hautojen yllä. Kun hän kaatuu tai laskee aseensa, on hän ihmisveli eikä muuta. Me valkoiset emme saa tai meidän ei ainakaan pitäisi saada olla raakalaisia eikä siksi tulla. Vaikka minä tätä kirjoittaessani samalla tunnen ikäänkuin kylmä viluinen viima suomalaisen sydämen vielä sulamattomasta routaisesta suosta henkäisisi ympärilläni. Huotari kirjoittaa m.m.:
"Tämän tuntemattoman muistolle tahtoisin minä, jos olisin runoilija, ylistysvirren virittää. Sillä mies, joka rientää tuntemattomana sankarikuolemaan, on ansainnut ihailumme. Kukaan ei tiedä, mistä hän tuli, missä oli kotilietensä, missä emonsa ja taattonsa maja; ainoastaan hautansa tunnemme. Nimetönnä makaa hän sankaritoveriensa vieressä kukkaiskummun alla. Oliko kotinsa Volgan varsilla, Uralin mahtavain vuorten juurilla, Donin viljavilla mailla vaiko Krimin autereisen taivaan alla, sitä emme tunne."
"Varmaankin oli innostuksesi suuri köyhälistön asiaa kohtaan, kun vieraassa maassa astuit luokkatoveriesi joukkoon ja annoit hurmeesi vuotaa kuiviin yhteisen asian puolesta antamatta taistelutovereillesi tietoa omasta nimestäsikään. Vaatimattomana rintamamiehenä kaaduit. Mutta luokkatoverisi muistavat sankarikuolemasi, vaikka emme nimeäsi tiedäkään. Olit maailman kansalainen ja kannoit tärkeimpäsi, henkesi, uhrialttarille. Siten tahdoit omalta osaltasi auttaa nykyisen kurjuuden maailman kukistamista ja korkeamman ihmisyyden valtion muodostumista."
"Sinä makaat nyt kukkaiskummun alla rauhan unta. Kevään tultua laulavat linnut hautasi äärellä ylistyslauluaan. Mutta kaukana kotimaassa odotetaan sinua joka hetki kotiin palaavaksi. Vaan sinä et koskaan heidän kaipuutaan täytä, sillä sinä makaat tuntemattomana Mäntymäen kalmistossa. Odottava äiti, hartaasti ikävöivä puoliso, toivova morsian tai kenties rakastavat pienokaisetkin saavat turhaan nimeäsi mainita, sinä et enää heille koskaan vastaa."
*