Punaiset huumautuivat luultavasti nekin myöskin Venäjän suuruudesta. Ne hommasivat ja häärivät siellä, näkivät heidän vallankumouksensa suuruuden, sen suunnattoman, imponeeraavan kuohuilun ja panivat hekin myllynsä pyörimään siihen virtaan. Miksei se jauhaisi jotain heillekin! Sen turvissa ja sen liitossa oli elettävä — aivan niinkuin ennenkin oli eletty. Se on mahtava, se jaksaa auttaa. Heillä, venäläisillä veikoilla, oli niin repäisevä, esimerkiksi kelpaava meininki. Ne näkivät, kuinka polssit siellä kumosi, kukisti, otti haltuunsa. Kun ne niin nopeasti suoriutuivat omasta porvaristostaan, miksemme mekin omastamme? Me olemme täällä yhtä voimakkaita kuin he siellä. Ja sitten yhdessä heidän kanssaan koko maailman kimppuun. Kaikki yhtykäämme!
Mutta meillä eivät kaikki yhtyneetkään. Venäjällä ei porvaristo saanut tukea ja apua mistään, meillä se sai. Ja siinä se tuli se suuri laskuvirhe punaisille Venäjän mahtavuudesta. He unohtivat yhden tärkeän tekijän, jota ei näkynyt täällä Helsingissä eikä Pietarissa eikä muualla sosialismin pesäpaikoissa: Suomen talonpojan. Suomen talonpoika lähti tekemään ensimmäisiä tokeita mylvivää, sisäänmurtautuvaa merta vastaan. Pohjan poikiin ei Pietari eikä Moskova koskaan ole imponeerannut. Heillä tulee olemaan historiassa sama paikka kuin aikoinaan omasta ja maailman kansojen vapaudesta taistelevalla Hollannilla Espanjaa vastaan. On sentään huimaavaa ajatella, että Vilppulan voitto on lopulta voitto — Englanninkin hyväksi.
Keskiviikkona 20 p:nä maaliskuuta.
Kiittämätön talonpoika.
Punaiset ovat lehdissään sekä houkutellen että uhaten koettaneet saada puolelleen muutakin väkeä kuin varsinaista omaansa, sitä tehdessään kummastellen, että mikä ihme siinä on, että ne kaikki nuo vähäpalkkaiset, pikku virkamiehet, kansakoulunopettajat, köyhät dosentit, kirjailijat, pientilalliset ja mitkä kaikki, miksi he eivät saavu meidän puolellemme, johon heidän oikeastaan pitäisi aatteellisesti ja aineellisesti kuulua ja jossa heillä olisi kaikki voitettavana eikä mitään menetettävänä. Se on ollut sitä ihmisjahtia, kaartin harjoittaessa omaansa — ohimennen sanoen vangittiin tänään tohtori P. Virkkunen. Nyt koettaa Rantamala kaiken paatoksensa voimalla eilisessä "Työmiehessä" todistaa Suomen talonpojalle, että hänen paikkansa olisi oleva tehtaalaisen ja muun maattoman työmiehen rinnalla. Hän muistuttaa häntä herrain vanhasta sorrosta, virkamiesten rosvouksista j.n.e., joten asian pitäisi olla yhteinen. Hän kuvailee hellimmällä venäläis-karjalaisella vesselyydellään, kuinka tuiki tarpeellinen tehtaalainen on talonpojalle, joka ilman hänen työtään ei saisi vaatetta päällensä, ei kenkiä jalkaansa, ei kelloa taskuunsa, sikaria suuhunsa. "Poistakaa tehdastyöläinen ja talonpoika vajoo oitis raakalaisajan kurjaksi ja avuttomaksi olennoksi. Kaikki taivaan jumalat yhteensä eivät riitä talonpojalle korvaukseksi tehdastyöläisestä." Ja nyt tuo kiittämätön talonpoika ainaisten sortajiensa, halveksijainsa ja rosvoojiensa, joutilaiden herrojen usuttamalla on karannut ainoan ystävänsä, ainaisen auttajansa ja apunsa, työmiehen niskaan. Hätä ja häpeä täyttää hänen mielensä sitä ajatellessa. Niinkö palkitsi Suomen talonpoika ainoan apunsa? Pimeys ja yö on tulvinut talonpojan sydämeen. Tuntuu kuin olisi päivä sanonut sen talonpojan sydämelle katkerat hyvästinsä ja sen asujaksi hiipinyt ikuinen häpeä.
"Itkekää sitä te, joilla on vielä sydäntä hyvälle! Valittakaa sitä te Suomen syvät korvet. Vedotkaa te tutkimattomat taivaat vieläkin sen talonpojan sydämeen. Vedotkaa siihen kaiken hyvän ja oikean nimessä ja talonpojan oman arvon ja kunnian nimessä. Minä itse en siihen enää uskalla vedota. En pelkää sitä, että siitä talonpojan sydämestä olisi nytkään vielä kaikki hyvä kuollut, mutta sanani vain raukeavat. Tahtoisin huutaa apua, mutta ääneni jo väsyy. Vedotkaa siis tällä tuskien hetkellä talonpojan sydämeen te, joilla ehkä on enemmän voimia sen ovea avata. Selittäkää sille Suomen talonpojalle, että hän näinä murheen ja yön päivinä seisoo tulevien sukupolvien ja koko maailman tuomioistuimen edessä. Itä ja länsi, ottakaa hellimmät äänenne ja rientäkää kiiruusti rukoilemaan sitä erehtyneen talonpojan sydäntä hartailla sanoilla: Ystävä ja veli, elä surmaa työ- ja kärsimystoveria. Elä lyö maahan omaa apuasi ja ystävääsi, sitä, joka on aina ollut sinulle turva ja tuki, sillä jos ystäväsi petät, petät kunniasi ja majaasi hiipii ikuinen yö ja häpeä."
Kun "Työmiehessä", jossa tähän saakka on vain yllytetty, uhattu ja sadateltu, sallitaan tämä sävy, kun rukoillaan tutkimattomia taivaitakin, silloin ei Mannerheim enää mahtane olla kaukana ja silloin lienee Saksan laivasto aivan lähellä ja tieto lopusta varma. Rantamala on yleensä herkkä ilmapuntari, josta näyttää voivan lukea, mikä paine punailmoissa on.
*
"Tuho on ovella."
Tähän päätin aamupäivällä. Saapui tämän illan "työmies". Siinä toteaa Rantamala, että lopullinen tuho jo on tullut. "Tuho on ovella", sillä Saksa on ovella, vihollinen aivan muulien edessä. Ja se on tullut myöskin sikäli, että anarkismi verisine julmuuksineen "hiipii vallankumouksen liepeillä." Nyt se on sanottu ja nyt sen tietävät myöskin "Työmiehen" lukijat, jos ymmärtävät, mitä lukevat. Hiukan ihmetyttää, että "Työmies" taistelun viimeisessä vaiheessa päästää julkisuuteen niin lamauttavan tiedon. Olisiko se jotain Valppaan toistaiseksi käsittämätöntä taktiikkaa?