Ne on aina ja kaikkialla yhtä tuomittavia, samoin kuin sota. Ja jos yhden ymmärtää ja antaa anteeksi, niin täytyy suhtautua samalla tavalla toiseenkin. Ne ovat molemmat historian kulkua, visseistä edellytyksistä ja välttämättömyyksistä johtuneita. On tyhmä se kyntäjä, joka kiroo kiven, joka katkaisee hänen auransa kären. Ja niin on sen, joka joutuu lähemmässä tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa langettamaan tuomiota tästä meikäläisestä, tehtävä se aivan toisessa mielessä ja mielentilassa, kuin mihin meillä näytään valmistauduttavan. Kapina on tietysti kukistettava, s.o. paha kivi kaivettava maasta ja siirrettävä pois, mutta tapa, millä se tehdään —? En enää epäilekään, että suorituksemme tulee tapahtumaan kiukun ja koston ja äärimmilleen ärtyneen hermostuneisuuden merkeissä, niinkuin Ranskassa 1871. Sillä miten me valkoiset olisimme enkelimpiä kuin ihmiset yleensä, samoinkuin punaisetkaan tuskin ovat olleet perkeleempiä kuin muutkaan maailmanhistorian punaiset.
Tätäkö minä uskallan ajatella, jopa panna paperille osaksi viholliseni hyväksi — juuri nyt? Mutta minä tunnen kuin vaipuisi pohja jalkojeni alta, ellen sitä sano ainakin itselleni.
Niin, nythän on, huomaan, vallankumouksen vuosipäivä, sen, joka alkoi palmusunnuntaina vähää vaille kaksituhatta vuotta sitten. Se suuri kumousmies ajoi silloin aasin selässä pääkaupunkiin, kansan huutaessa hoosiannaa sille, joka tulee Herran nimeen. Hän suoritti sen omalla tavallaan — uhrasi ainoastaan oman henkensä, mutta suoritti sen sittenkin, historian ainoan, oikean, suurimman. Täällä suoritetaan yhtä sen pienintä, sekä tarkoitukseen että tapaan nähden.
Maanantaina 25 p:nä maaliskuuta.
Tämä on myös uskonsota.
Jonossa seisoo vanha, hyvissä vaatteissa oleva työmies, jossa ei ole vähimmässäkään määrässä huligaanimaisuutta eikä yllyttajämäistä, vaan joka kaikesta päättäen on vain sellainen valveutunut, yhteisiä asioita seuraava ja harrastava n.s. rehellinen työmies. Hän ei nähtävästi ole kapinassa aktiivisesti mukana, tuskinpa niin vanhaa miestä pantaisiin vahtiinkaan. Mutta kun tuulee ja rätkii räntää kolealta taivaalta ja toinen huomauttaa, että ei niillä nyt ole hyvä olla tämmöisellä ilmalla siellä rintamallakaan, huokaa hän: "ei ole; kun voisin, menisin heittiä avustamaan, vaikka ma vain heitin hevosiaan ruokkoisin."
Tuo heidän vilpittömyytensä, hartautensa ja yhteenkuuluvaisuuden tunteensa se minua aina järkyttää ja kammottaa tulevaisuuteen nähden. Ne ovat niin tosissaan, niin hirvittävän tosissaan, ne uskovat, tämä on heille uskonsotaa, taistelua enemmän uskon ja vakaumuksen kuin aineen ja etujen puolesta. Kuunnelkaa vain äänen värähdystä, kun hän lausuu sanat: "tämä työväen asia", "tämä köyhälistön asia". Se on muuttumassa heille, osalle heistä, juuri yksinkertaisimmille, pyhäksi sodaksi, ja vaikka heidät kukistetaan ja sitten heidän tilaansa parannetaan, jää se polvesta polveen heidän, tällaisten, veriin ja muistotieto sitä ylläpitää ja heidän runoutensa — jota on — sitä ihannoi. Ja kuta huonommin heidän käy, sitä enemmän se siksi muuttuu, — ja kuta enemmän me teemme virheitä, sitä enemmän saapi se virikettä.
Jonossa kerrotaan, että Haapalainen on vangittu. Muuan nainen silloin huudahtaa auton perään, joka ajaa ohi: — Tuossa sitä nyt viedään. Se on maailman suurin roisto! — Mistä te sen tiedätte? — Miksen sitä tiedä, kun olin kymmenen vuotta naimisissa hänen kanssaan.
*
Eräiden sosialistien selostus.