Venäjän meriasiain komissario on antanut sähkösanoman sisällöstä tiedon kansankomissarioiden neuvostolle Moskovaan ja vastaussähkösanomassa kansankomissarioiden neuvosto käskee merivoimien päällikön heti täyttää kaikki Saksan sähkösanomassa esitetyt vaatimukset. Tämän kansankomissarioiden neuvoston määräyksen nojalla meriasiain komissariaatti lähetti Itämeren laivaston päällikölle Shtshatnille sähkösanomalla määräyksen aivan viipymättä ryhtyä täyttämään Saksan vaatimuksia ja kiirehtiä siinä niin, että laivaston aseista riisuminen on lopetettu 11 p:nä huhtikuuta. Laivoista riisutut tavarat on lähetettävä Kronstadtiin.
*
Itä lähtee — Länsi tulee!
Onhan täällä vuosien ja varsinkin näiden sotavuosien kuluessa saanut nähdä jos jonkinlaista ryssän touhua, muun muassa, kuinka ne ovat täällä laajentaneet valtakuntansa aluetta rakentamalla rötöksiään kaikkialle, minne vain ovat voineet ja tarvinneet. Missä ryssä kulkee, tuo hän mukanaan kauhean ruman kasarmin, lautaparakin, hevostallin, kaikki tilapäistä, kotamaista, jonka ympärille hän kasvattaa tunkion, niin että tuskin pääsee itse ovesta ulos. Nuo laitoksensa se lätkäyttää mihin vain, välittäen yhtä vähän rakennusjärjestyksistä kuin terveydenhoitosäännöksistä. Ennen sotavuosia se pysyi enimmäkseen Töölöön takalistoilla kasakkakasarmeissaan, tunkien kuitenkin jo silloinkin Kampin alueelle Turun kasarmia myöten. Jo ennen sotaa se myös anasti Suomen sotaväen siistit kasarmit, ja mikä siivo siellä sisällä oli ja on, sen voi aavistaa siitä, millaisessa kunnossa valtakunnan katuosa on ollut esim. Kaartinkasarmin ympärillä. Mihin he sijoittautuivatkin, mukana seurasi aina takapihakulttuuri. Kaikki rapistui ja rähjäytyi. Emmehän ole hollantilaisen siistejä, emmekä preussiläispedantteja mekään, eivät suomalais-ugrilaisetkaan nurkkain ympärykset ole juuri vesiklosetteja, mutta mikä ero, mikä ero sentään! Sotavuosina ilmaantui lautakojuja kaikkine niitä seuraavineen keskikaupungillekin. Missä vain oli varattu joku alue valtakunnallisiin tarkoituksiin, siellä se oli sen näköistä. Ja näiden yhteyttä ylläpitivät ne varastopaikkojen, tallien ja kasarmien välillä liikkuvat rämisevät tarantassijonot, ne laiskasti hiihdättelevät risavaatteiset sotamieskulkueet, jotka hyvin muistamme — ja muistakaamme aina. Se kaikki olisi ollut nyt lähtönsä edellä valo- ja kinokuvin ikuistettava ainaiseksi mementtomooriksi, jotta sen voisimme elvyttää eteemme joka kerta, kun alkaa ilmetä oireita kansallistunteen heikkenemiseen, veljeytymiseen ja yksiin ryysyihin rupeamiseen. Itsetutkistelumme tässä suhteessa on meille kansallinen elinehto. Meidän ei pitäisi itsemme vuoksi pestä pois kaikkea saastaa. Jonnekin olisi varattava paikka jonkinlaiselle ryssänajan muistojen ulkomuseolle ja siihen oma osastonsa punaryssä-ajan vastaaville reliikeille.
Eikä tämä lokaviemäriys, oikeammin lokatuomarius, kiertänyt meitä syleilyynsä ainoastaan maan puolelta Töölööstä ja Pasilasta päin. Se kiersi tukehduttamaan meitä merenkin puolelta. Mikä siivo Hietalahdessa, Eteläsatamassa ja sen laitureilla, pitkin Katajanokan niemen rantaa, aina Pitkälle sillalle ja Sornäsiin saakka, missä Venäjän laivasto vuosikausia makasi kuin sikalauma siivoamattomassa lätissä. Millaista se huusholli oli, siitä vain yksi esimerkki: kerran Kulosaaren rantoja kävellessäni huomasin jotain ruskeaa kelluvan vedenrajassa tahmeana nauhana; se oli Kruunuvuoren selällä makaavista laivoista mereen heitettyä — leipää. Laitureihin kerättiin ympäri Suomen rantoja kaikki meidän siisteimmät ja hienoimmat kauppa- ja matkustajalaivamme, tahrittiin harmaiksi, ruskeiksi, talvea varten kerran ainakin muka valkeiksikin, jotteivät nämä jänikset vain näkyisi Saksan maalle. Turha varovaisuus, sillä mitä silmä ei olisi ilmaissut otuksen olinpaikaksi, sen olisi ilmaissut metsästäjän nenä. En luule, että olisi tarvittu asettaa optillisia koneita ilmalaivoihin Venäjän laivaston piilopaikan löytämiseksi.
Käyskentelin tänään pienellä tarkastusmatkalla Eteläsatamassa. Näytti kuin kaikki lika ja loka lähtönsä edellä vielä kerran olisi ulostautunut pinnalle ikäänkuin mukaan pyrkiäkseen tai ainakin hyvästiä heittääkseen, sillä kai sikiö nyt aavistelee loppuaan. Laiturit olivat limaiset mustasta sulavasta jäätiköstä. Viime talven lika liittyy kesäiseen, jota ei ole huuhdottu pois vuosimääriin, muuta kuin minkä sade on sitä tehnyt. Jää satamassa on jo viimeisillään, yhtenä ainoana mustana sohjuna, pinta täynnä törkyä ja jätteitä, joilla varislaumat herkuttelevat keväisen tyytyväisesti raakkuen. Lienee siellä ruumiitakin, en ihmettelisi, jos näkisin kangistuneen käden, sormussormet pois hakattuina, pistävän esiin jäätikön välistä.
Äsken olivat laivat laitureissa vierivieressään kiinni, limikkäin, sentään vielä jonkunlaisessa järjestyksessä. Muutama päivä sitten olivat siinä vielä entiset keisarilliset aluksetkin, nuo katinkultaansa kiiltävät vanhat kaunottaret, kannella laudoista kyhättyjä vahtikojuja ja katoksia. Oli siellä myös aseistettuja laivoja, niitä lienevät olleet pienempiä miina- ja torpeedoaluksia outoine härrykkämäisine kipinälennätinlaitteineen. Liput olivat olleet aikoinaan puhtaan punaisia, mutta pitkään aikaan ei niissä ole ollut punaisuutta eikä puhtautta, vaan jotain merirosvolaivueen maksankarvallista, kuin hyytynyttä verta. Se väri on nyt venäläis-suomalaisen vallankumouksen lipun väri. Laivat seisovat sikin sokin, pitkin ja poikin, miten ovat sattuneet siihen jäämään toisten lähtiessä. Kaikki paremmat ja vähänkin omin voimin kynnelle kyenneet ovat tänään aamusta alkaen pyrkineet merelle ja kääntyneet itään ja sinne kadonneet. Vielä on joitain, jotka nähtävästi aiotaan pelastaa. Ne lastataan täyteen kaikkea, mitä maista saadaan, rikkinäisiä sairaita autojakin, joita vähän terveemmät hinaavat poisvietäviksi, pakolla otettuja. Tällaista on Smilgan "evakuointi". Aseet jätetään, romu viedään, koska sillä kai vielä Pietarissa on jotain rahanarvoa. Olen nähnyt kuletettavan fikuksiakin. Paljon on laivoista jo myöty, mitä on irtisaatu, kaikki irtonaiset metalli-osat, kompassit y.m. messingit. Toista tuodaan laivoihin, toista viedään niistä maihin. Näin tänään lastattavan eräästä laivasta tavara-autoon niitä telineitä, joihin laivoissa on ollut kiinnitettynä kojeet merkinantoa varten kannelta koneeseen.
Laitureilla käy narinkkakauppa. Sotamiehet myövät paitoja, puseroita, kenkää, jopa kiväärejäkin, eikä siinä kysytä, onko ostaja punainen vai valkoinen. Ostajiako lie ollut odottamassa näkemäni risukasa näitä kiväärejä, sikin sokin heitettyjä, kasan päällä rykelmä matrasseja, vilttejä, sinellejä. Rahat jaetaan tasan matruusien kesken. Se on täydellistä konkurssireliasatsiota, Venäjän tsaarivallan pesän viimeisten rippeiden rahaksi muuttoa sen suurliikkeen suomenmaalaisessa haaraosastossa.
On tulinen kiire ja touhu. Ne, jotka täällä eivät ole koko sodan aikana muuta tehneet kuin vetelehtineet, politikoineet, maleksineet kaduilla ja esplanaadeissa, tuttuilleet ja tyttöilleet, on yhtäkkiä vallannut tarmokas toiminta, sillä saksalainen on sanonut tulevansa perjantaina klo 12. Silloin on oltava tiessään. On lähdettävä, ei auta pashaalustaminen. Pois, pois! Hevosia valjastetaan, luokka päälle, rinnustin kiinni, vaikka valjaat merellä laukeaisivatkin. Olen nähnyt tänään ikkunastani, kuinka joku laiva pysähtyy eikä pääse omin voimin, mutta toiset auttavat, antavat köyden ja niin päästään taas jatkamaan joku virstaväli. Ei ole tullut varatuksi hiiliä ajoissa, vaikka niitä on kukkulamääriä rannoilla. Nyt hakataan niitä irti hiki hatussa, kärrätään vaunuun. Mutta ei ole vetureja eikä hevosia. Hevoset on myöty, veturit ovat punakaartin hallussa. Miehet itse saavat sysätä vaunuja satamaan. Vaunu pysähtyy vastamäessä, sitä nytkytetään kankien avulla tuuma tuumalta. Kai se on pienoiskuva siitä, miltä yleensä tätä nykyä näyttää Venäjällä ja miltä täällä kaikkialla olisi tullut näyttämään.
Heitä ajetaan pois, he pakenevat, heidän liikkeissään on ilme melkein nöyrä ja kiltti. Oli se herra herrallekin. Mikä romahdus! Onko se todellakin totta? Olenko todella saanut elää niin kauan, että sain nähdä tämän, omin silmin edes yhden kohtauksen siitä, kuinka suuri-Venäjä kukistuu. Se on nemesistä, jonka edessä ei voi ilkkua, vaikka tekisikin mieli. Kai täällä on maatansa rakastavia venäläisiä tuota katsomassa, jostain Kaivopuiston ikkunasta. Mikä lie heidän mielialansa?