Näyttää kuin usva siellä alkaisi haihtua. Lähimmät kalliot häämöittävät jo sen sisästä… Nyt näkyy jo Groohaaran majakkamaa, mutta majakkaa ei näy. Onko se räjäytetty?
Sitäkö tiesi yöllinen räjähdys? Ei, siellä se on, ja siellä on palaneen laivan runko, mutta vedenalaisista ei näy jälkeäkään.
*
Saksalainen laivasto tulee — yksi, kaksi, kolme, pitkä jono, peräkkäin täyttä karkua! Kello on 6.
*
Valkoiset.
Engel-aukeata marssii alas kolonna nuoria miehiä, sinivalkoiset nauhat käsivarressa, uudet kiväärit olalla, vaaleanvihreät uuden uutukaiset reput selässä, niinkuin jossain oopperassa. Sinivalkoiset nauhat! Ne miehet, joiden näin piiloutuvan rantaparakkien ja kivihiilikasan taa, ilmaantuvat sieltä. Niilläkin on kiväärit ja sinivalkoiset nauhat!
Meidän talosta pelmahtaa samankokoinen joukko nuoria miehiä, asettuvat riviin, hetken aikaa touhua, järjestäytymistä, ristiriitaisia määräyksiä, pistellään taskuihin pommeja, kuuluu komennuksia —"framåt marsch!" — ja sitten reippaassa tahdissa virheettömästi kuin preussilaiset lähtevät Armfeltintietä ylös kaupunkiin, niinkuin paraatiin. Kuinka toinen ryhti kuin punakaartin raskaissa, jykevissä riveissä! Kaksi kansanluokkaa, kaksi kansaa ja maailmaa ainakin tässä kohtauksessa.
Joka ovesta tulvahtaa väkeä ulos, hurraten ja liinoja liehuttaen, valkoisia liinoja.
Ei ole kulunut kymmentä minuuttia siitä, kuin oli, siihen, kuin on. Punainen valta on muuttunut valkoiseksi. Historian kulissien vaihdos niin äkillinen, että se tuntuu melkein epähistorialliselta.