—Mitäh? Kuulitko sinä? Tule tänne reen laidalle istumaan!—Totta kai kuulit, kun minä niille annoin?
—No, jo minä toki sen kuulin … oikein olan takaa annoitte!
—Häh? Niin! Eikö niin? Mitä?
—Jo minä olisin vallesmannin sijassa vähemmästäkin hävennyt.
—Näitkö sinä, minkänäköisiä ne oli? Mitäh?
—Niin oli vallesmannikin happamen näköinen, kuin kauan käynyt sinukka on makuinen.
—Silloinko kun minä rätkäytin pikanellipurun sen korvan juureen?
—Silloinpa silloin.
Hellmanni muisti sen ja paljon muutakin, mitä oli sanonut. Ja uudelleen ja aina uudelleen hän nauroi niille ja kyseli niitä.
—Häh-häh-häh!—Saivatpas kerran!—Häh-häh-häh!—No jo minä niille annoin! Saivatpa ne maineensa kuulla! Vaan kyllä ne sen sietikin! Ottivatko ne ne minun rukkaseni lattialta? Näitkö sinä, ottivatko?