—Mitä hittoja se…? murahti vallesmanni, mutta meni kuitenkin ulos.
Muutamia kirjureja hyppäsi heti hänen jälestään oven raosta katsomaan.
—Sielläkö se reessään vielä istuu? kysyivät heiltä toiset.
—Jo nousee ylös…
—Mitä varten se ei tule sisään?
—Ei tahdo tulla täältä kautta … sanoo kernaammin menevänsä puotikamariin ensin … olkaapas hiljaa, kun ei kuule mitään… »Onko siellä paljon vieraita?» kysyy. Ei sano vallesmanni olevan paljon… »Kenenkäs ne on nämä kaikki hevoset?»… Ähäh, älysipäs!—Tst!— Vallesmanni sanoi, että mitä sinä hevosista… Ai, saakeli!
Oven raosta katsojat hyppäsivät kiireesti syrjään, sillä samassa avasi vallesmanni sen ja työnti Hellmannin hartioista huoneeseen. Kaikki salissa olijat nousivat seisoalleen ja ne, jotka kävelivät, seisahtuivat ja kumarsivat tulijalle. Tämä itse vastasi tervehdykseen ensin hämillään olevan rykäisyllä ja sitten parilla katkonaisella kumarruksella.
Vallesmanni kehoitti vastatullutta heittämään pois päältään, ja muuan kirjureista tuli ottamaan turkkia vastaan. Sitten tuli kapteeni kättelemään, ja vallesmannin kanssa veivät he vieraansa pöydän sivu kunniaa tekevän miesjoukon ohitse peremmälle huonetta. Sinne saapuivat kaikki muutkin kättelemään ja kuulumisia kyselemään ja haastattamaan. Hellmanni ei osannut muuta kuin änkyttää: »hyvä päivä … terve! päivä … hm … tuota … ei tuota … hm … hm!» ja kun oli päässyt enimmistä erilleen, pyysi hän vallesmannia kanssansa syrjähuoneeseen.
—Joko minun nyt kohta pitää…?
—Kyllä, kunhan booli valmistuu…
—Tuleeko booli…?