Antti joi ja veti henkeensä savua, niin että rintaa kirveli. Mutta seuraavana päivänä hän oli sairas. Äiti oli varma siitä, että hän oli vilustunut. Ja siitä lähtien piti Antin ruveta käyttämään villapaitaa.
Kesällä haihtui tämä rakkaus, kun Antti sai pyssyn. Ja toista vuotta piti väliä, ennenkuin uudelleen otti. Mutta silloin se ottikin »totisesti ja vakavasti.»
Sillä Pekan sisar Alma oli totinen ja vakava. Hänen sinisissä silmissään oli jotain äidillistä kiiltoa ja hänen koko olennossaan pehmoista, lämmintä hellyyttä. Hänellä oli pitkä, vaalea palmikko, joka valui alapuolelle notkahtelevia vyötäisiä ja taipui siellä niin miellyttävästi. Häneen rakastui Antti eräänä iltana, kun pidettiin puhdetta uunin hiiltyessä ja Alma soitteli salongissa. Hän soitteli pianoa ja lauloi samalla: »Kultaisessa kartanossa elää Ahti syvällä aalloissa.» Silloin tunne jo avasi silmiään, mutta heräsi vasta vähän jälkeenpäin. Antti oli sisarineen Pekan luona, jolle Alma oli taloutta pitämässä. Siellä oli lapsineen eräs nuori rouva. Kaikki tytöt hellyttelivät lasta sylissään, mutta ei kukaan osannut niin kuin Alma. Hän kietoi voimakkaat pyöreät käsivartensa lapsen ympäri ja syleili ja suuteli sitä niin varmasti ja taitavasti, kuin olisi itse ollut äiti. Jos tuo olisi vaimoni ja tuo lapseni, ajatteli Antti, niin kuinka sanomattoman onnellinen voisin olla! Ja hän päätti lukea, tehdä työtä ja pian suorittaa tutkintonsa saadakseen sanoa häntä »vaimokseen» muutamain vuosien perästä. Ennen oli hän haaveksinut outoja seikkailuja rakastetun olennon kanssa, oli ollut haaksirikossa ja joutunut halon varassa autiolle saarelle, jonka rotkoissa lepäsi yönsä sen naisen rinnalla, jonka oli saman halon päällä pelastanut. Mutta nyt hän ihaili hiljaista kotielämää. Hän oli David Copperfield ja Alma oli Agnes.
Hän alkoi ottaa tunteja latinan kirjoituksessa Pekan luona, joka oli väliaikainen opettaja lyseossa. Kun he olivat lopettaneet tuntinsa, tuli Alma tavallisesti aina kahvia tuoden ja istuutui toiselle puolen pöytää. Heistä tuli hyvät »ystävät.» Antti jutteli Almalle kaikki asiansa ja kertoi varsinkin mielellään edellisestä rakkaudestaan, mutta vakuutti aina samalla, että se oli ollutta ja mennyttä. Kun Almalta pääsi herkästi nauru tulemaan, oli Antin helppo olla sukkela. Usein saattoi tapahtua, että hän kertoi saman asian muille, mutta heihin ei se tehnyt mitään vaikutusta. Sentähden oli Alma Antin mielestä ymmärtäväisempi ja viisaampi kaikkia muita. Ja se nauru, mimmoiset pyöreät kuopposet se kaivoi pehmoiseen, pulleahkoon poskeen!
Vaikka Antti olikin niin rakastunut, ei sitä kuitenkaan kukaan huomannut, ei Almakaan. Kun iällä oli väliä kuusi vuotta, ei kukaan tullut epäilleeksi. Mutta Antti oli jo siinä suhteessa muodostanut varman mielipiteen ja ajatteli itsenäisesti: »Mitä muutamien vuosien ero iässä tekee … monessa romaanissa joutuu vanhempi nainen nuoren miehen kanssa naimisiin, ja he voivat elää onnellisesti kaiken ikänsä.»
Ylioppilastutkinnon suoritettuaan, kun hän palajaa kotiin valkoinen lakki päässä, oli hänen aikomus ilmoittaa rakkautensa. Keväällä Helsinkiin lähtiessä oli jo tulla suusta tunnustuksen sana. Lähdön edellisenä päivänä oli hän asettunut alakuloisena istumaan kiikkulaudalle. Alma tuli noutamaan sisaria jonnekin ulos ja kysyi kohta, mikä häntä vaivasi.
—En minä sano…
—Mikset sano?
—En voi sanoa milloinkaan.
—Etkö milloinkaan?