—Niinkuin veitsen terällä, sanoi Antti kapteenille, joka arvattavasti oli kuullut samat sanat monelta muulta matkustajalta. Puskettuaan takaisin, jolloin vesi sulkukamarissa kuohui vaahtona niinkuin pesuammeessa saippua ja matkustajain poskia tärisytti, paneutui laiva hetkeksi huokaamaan.
Matkustajat ilmaantuivat kannen alaisista komeroistaan katselemaan, olisiko kanavalla mitään nähtävänä. Vanhat neitoset ottivat osaa kalankauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muutaman talonpojan kanssa. Talonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut verkkojaan nostamasta. Nuorista neitosista toinen nojasi perän rautakaidetta vastaan ja ihmetteli sulkuportin alta tulevan veden pauhua; toinen oli avannut tupakkakammion ikkunan, josta avopäin ja otsatukka hiukan epäjärjestyksessä seurasi silmillään liikettä kanavan laiteella.
Hän oli arvattavasti nukahtanut, koska toinen poskipää oli punaisempi kuin toinen. Kun Antti häntä tuossa kehyksessä katseli alhaalta kanavan laiteelta, jossa hän edestakaisin käveli, niin ei hän ollut niinkään tuo neitonen … olihan se sentään aika sievä. Kauniit isot silmät…
Antti käveli edestakaisin kanavan laidetta, hattu tahallisesti hiukan kallellaan. Sivumennen katsahti hän aina ikkunassa olevaan neitoseen, ja ellei hän erehtynyt, katsahti neitonen samalla lailla häneen. Matkalla vaihtelevat mielialat pikemmin kuin missään muualla. Ja tuota pikaa, ennenkuin Antti ehti sitä itsekään huomata, oli hän runoillut romaanin kokoon itsestään ja neitosesta.
Kukahan hän on ja minnekähän hän matkustaa? Arvattavasti Helsinkiin. Ehkä hän saa Lappeenrannassa olla apuna kantamassa hänen kapineitaan. Ehkä tutustuvatkin ja ajavat samassa hevosessa asemalle. Tavaroille hommaa hän toisen hevosen. Jollakin rautatieasemalla vie hän uuden tuttavansa ravintolaan ja kysyy, mitä hän saa luvan tarjota.— »Kiitoksia paljon, te olette kovin hyvä», sanoo neitonen ja miettii hetkisen. Sitten hän lisää ujosti: »Ehkä olette hyvä ja annatte minulle kupin teetä.»—»Kaksi kuppia teetä!» komentaa Antti.—He istuvat juomaan, hiukan muista erilleen. Neitonen vetää vitkalleen kädestänsä hansikan, joka ei tahdo lähteä. Sitten tipahduttaa hän hyppysillään pari kolme sokeripalaa kuppiin. He juovat, päät yhdessä, ja juttelevat. Ihmiset katsovat heihin syrjäsilmällä. Asemasillalla tulee Pekka, joka on seurannut heitä loitommalta, ja suhahtaa hirmuisen uteliaasti korvaan:—»Kuule, Antti, kuka on tuo neitonen?»—»En minä tiedä, se on vain satunnainen tuttavuus, pitäähän olla kohtelias.» Pekka rykäisee merkitsevästi, ja Antti tietää, että hän jo ensi postissa kirjoittaa kotiin. Vaan kirjoittakoon! Kotona siitä kertovat keskenään ja kertovat muillekin, ja kohta kertoo koko kaupunki, että Antti on matkalla tutustunut erääseen kauniiseen ja rikkaaseen nuoreen neitiin ja heidät on nähty yhdessä istumassa ja juomassa teetä … saa nähdä eivätkö pian ole kihloissa! Vaan kertokoot! Hän tahtoo olla Don Juan. Hänessä on paljon Don Juanin luonnetta.—Tyttö se häneen ensiksi rakastuu. Junassa hän ei lakkaa katselemasta suurilla silmillään. Kuta likemmä Helsinkiä he…
Laiva antoi lähtömerkin, ja Antin täytyi keskeyttää. Hänen olisi pitänyt nousta laivaan. Mutta hän ei ollut tietävinäänkään. Antoi sen lähteä liikkeelle, käveli rauhallisesti rinnalla ja hypähti sitten huolettomalla notkahduksella laidalle juuri kun luukkua aiottiin sulkea. Hän oli näkevinään kysymyksen neitosen silmissä siitä, jääkö hän todella tähän, ja ilon välähdyksen, kun hän ei jäänytkään. Liekö ollut niin, mutta ei siitä enää kannella mitään jälkeä näkynyt. Molemmat neitoset olivat nousseet sinne ja kulkivat edestakaisin rivakassa kävelyssä, tehden nopean käännöksen aina kannen päässä. Antti käveli toisella puolen kantta ja koetti herättää huomiota. Välistä käveli hän miettiväisen näköisenä ja siveli viiksiään sellaisella sujuttavalla liikkeellä, kuin olisivat ne olleet hyvinkin pitkät. Välistä hän taas seisahtui järveen tuijottamaan, toinen jalka penkillä ja kyynärpää polvea vasten nojaten. Nämä ovat kauniita maisemia, nämä Leppävirran. Mahtavatkohan ne huomata sitä, nämä neitoset? He kulkivat useita kertoja Antin ohitse, mutta eivät katsoneet häneen sen kummemmilla silmillä kuin perämieheen tai ohi vilahtavaan merimerkkiin. No, eipä sillä, että Anttikaan heistä … ei niin, että olisi viitsinyt heitä varten päätään kääntää. Hän vain omia aikojaan … katselee vain huvikseen veteen ja rannalle.
Hän luuhisti lakkinsa samettia yhä huolettomamman näköiseksi ja alkoi vihellellen kulkea edestakaisin. Sattui paperossin pätkä tielle; hän potkaisi sen kenkänsä kärellä järveen.
—Milloinka ollaan Savonlinnassa? kysäisi hän perämieheltä.
Perämies ei kiiruhtanut vastaamaan. Käänti kehäänsä muutaman pulikkavälin, sylkäisi suustaan mustan sylen, pyyhki hihalla huuliaan ja virkkoi tultavan »noin kello seihtemän seuvussa.»
Neitoset olivat juuri takana, ja hän tahtoi heidän kuultensa kysyä jotakin.