Se oli hänen äitinsä, joka häntä laivaan kiirehti. Koko perhe oli tietysti saattamassa, nimittäin isä, äiti, kaksi sisarta ja muutamia sukulaisia ja tuttavia. He seisoivat ahtaassa ryhmässä Antin ympärillä ja odottivat vain kellon kolmatta kalahdusta, joka aina tuntui viipyvän niin kauhean kauan.
Antti oli nähtävästi pahalla tuulella. Otsa rypyssä ja olkapäitään hermostuneesti kohotellen seisoi hän äitinsä vieressä syrjittäin häneen. Äiti oli pieni, matala ja hento eikä ylettynyt poikaansa kuin parahiksi kainaloon. Levottomana ja huolekkaana koetti hän kuitenkin saavuttaa häntä edes silmiin näkemään. Mutta ne harhailivat sinne tänne yli väkijoukon, eikä äiti tahtonut saada pojan huomiota puoleensa, jonka olisi viimeisellä eron hetkellä halunnut kokonaan omistaa.
—Ketä sinä, Antti, katselet? Onko sinulla siellä joku, jota tahdot tavata?
—Ei ole.
Antti käänsi kasvonsa toisaanne päin haihduttaakseen noita, jotka seurasivat jokaista hänen liikettään ja kasvojensa värettä. Mutta vähän ajan päästä kiintyi hänen huomionsa kuitenkin taas sinne, missä oli väkeä kokoontunut toiselle laivasillalle »Ilman» lähtöön.
—Muistitko, Antti, ottaa kalvokkaat käteesi?—Eihän sinulla niitä olekaan!
—Kuinka minä niitä nyt käteeni?
—Minkä tähden et … järvellä tuulee niin kylmästi avonaiseen hihaan … vaan ehkä sinä oletkin salongissa … olekin vaan salongissa, Antti!
—Kyllä, kyllä!
—Miksi sinä, Antti, olet niin kärsimätön? sanoi äiti vähän loukkaantuneena.